Piia Rautiola

Yleinen

Lähimmäisen sunnuntai

Maailman vaikeimpien asioiden joukossa, on varmasti rakastamisen vaikeus. Milloin on vaikeaa rakastaa? Ketä meidän tulisi rakastaa? Kuka on lähimmäinen? Maailman vaikeimpia kysymyksiä eikö vain?

Tällaisen pienen lapsen, ja etenkin oman lapsen rakastaminen on helppoa. Lapsi avuttomuudessaan on luonnollinen rakkauden ja huolenpidon kohde. Raamattu kuitenkin opettaa, että meidän tulisi rakastaa jokaista ihmistä ihan sen perusteella, kuka sattuu lähellämme milloinkin olemaan. Vihamiehen rakastaminen, lukeutuu järjellä ajateltuna todellakin maailman vaikeimpiin asioihin. Kuitenkin vain rakkaus, antaa tilaisuuden pahan kierteen katkeamiselle, ja hyvän syntymiselle.

Itse olen monesti kokenut sen, miten ihan arkisessa tilanteessa, yllättäen, on tullut rakastetuksi sellaisenkin ihmisen kautta, joka ei kuulu omaan lähipiiriin. Välillä on hyvä jättää oma kiire ja tehtävät taka-alalle, ja löytää itsestään herkkyyttä nähdä lähimmäinen siinä ihmisessä, kuka milloinkin ”sattuu” lähellä olemaan. Ajatella vain, että ikään kuin ”heittäytyy” rakkauden välikappaleeksi, palvelemaan, samalla itselleen saa enemmän kuin osaa odottaakaan.

Tutkimusten mukaan empatia ja auttaminen on ihmiselle luonnollista. Aivoista on löydetty runsaasti mekanismeja jotka tukevat toisen auttamista. Auttaminen siis todella saa omankin mielen tyytyväiseksi ja iloiseksi!

 

2-vuotias kuopuksemme Elsa, on todellinen luontainen hoivaaja. Tuon tuostakin pitää nallejen ja nukkejen pipejä puhaltaa, peitellä nukkumaan, ja hoivailla muutenkin.

Usein ihmettelen, miten spontaaneja auttajia lapset ovatkaan! Ihminen on synnynnäisesti avulias ja empaattinen, lapsissa se on helppo huomata. Vaikkapa kerhoryhmää seuraillessa, jossa lapset ovat usein melko vieraita keskenään, on silti auttavat kädet lähellä. Yksi ei pääse kiipeilytelineeseen, toinen auttaa. Yksi kaatuu, ja heti on lauma huolestuneita pikkuihmisiä lähellä. Esimerkkejä löytyy vaikka miten paljon. Mihin tällainen heittäytymiskyky katoaa kun ihminen kasvaa? Ajatellaanko me liikaa, mikä on sopivaa? Kuuluuko tämä ja tämä asia nyt minulle? Onko meillä usein liian kiire? Tai olemmeko muuten vain ennakkoluuloisia?

Kurjimpia juttuja joita kuulee, ovat ne, kun sairaskohtauksen saanutta ei kukaan tule auttamaan, tai ojaan ajaneen luokse ei kukaan pysähdy.. Onhan siinä toki toinenkin puoli, ja aina on riski että vastassa onkin jotain odottamatonta, tai itse joutuu vaaraan.. Mutta silti. Itsestä tuntuu että meillä suomessa on menty liiaksi siihen suuntaan, että eletään vaan siellä omassa pienessä ympyrässä,  ja löydetään ties mitä syitä milloinkin sille, ettei tulla pysähtyneeksi apua tarvitsevan kohdalle, ettei löydy rakkautta ja välittämistä.

Vielä suurempi kysymys on yli maan rajojen auttaminen ja rakastaminen. Onko Suomi yksinoikeudella meidän? Onko meillä oikeus elää omaa valkoisen miehen kuplaamme kulutusyhteiskunnassa, viis veisaamatta kehitysmaiden tilanteesta? Olemmeko jotenkin itse ansainneet kaiken tämän hyvinvoinnin mikä meillä on? Emme varmaankaan. Iso osa on edellisten sukupolvien kovaa ja periksi antamatonta työtä. Heidän joilla oli meitä enemmän aikaa rakastaa lähimmäistä, vaikkei omissa oloissakaan ollut kehumista.

Lasten kanssa usein juttelemme siitä, miten pitäisi suhtautua sellaisiin koulutovereihin, joiden kanssa ei luonnostaan tahdo yhteistyö sujua. Entä miten suhtaudumme vanhoihin ihmisiin, mitä vanhemman kunnioittaminen tarkoittaa? Olen laittanut merkille, että lapset ovat hirmu hyviä itse oivaltamaan oikeita tapoja asioiden kohtaamiseen, kun vain itse vähän heittää kysymyksiä. Ajattelen, että juuri niitä vaikeita tilanteita varten, on hyvä jutella asioista jossain ”neutraalissa” kohtaa. Ikään kuin herättää lasta ajattelemaan, ja siten hieman valmentamaan, että he osaisivat löytää rakkauden tien asioiden hoitamiseen.

 

Anna-Mari Kaskinen sanoo kauniisti runossaan näin:

Kaveri tuo mahdoton, aina eri mieltä on.

Hän ei lähde mukaan leikkikaveriksi.

Olisi nyt joskus ihmisiksi.

Yritä en väkisin.

Jospa oikein näkisin.

Ymmärtääkö kukaan hänen mietteitänsä,

onko kukaan hänen ystävänsä?

 

Aivan sopiva tarkastelukulma meille aikuisillekin. Tällaisia mietteitä tähän pyhäpäivään. Mies lähti esikoisen kanssa retkelle, ja ihanasti näyttää aurinkokin pilkistävän pilven takaa. Kovasti on harmaa päivä ollutkin.

Ensi viikolle on tulossa touhua ja tohinaa oikein olan takaa. Maanantaina mennään Kannuksen keskustan valtuustoryhmän naisporukalla tutustumaan Sievin perhepalvelukeskuksen, ja Ylivieskan seniorikahvilan toimintaan. Tiistai iltana hyppään junaan hyvään seuraan, ja matkaamme pienellä tiimillä Helsinkiin kuntamarkkinoille. Itselläni sattui hyvä tuuri, kun pystyn osallistua Vaikuttajakiihdyttämön aloitus seminaarin samalla reissulla. Näistä lisää ensi viikolla. Loppukevennykseksi lasten touhuja tältä päivää. Vanhan talon terassin purkamisessa tulleet jätelaudat pääsivät uusio käyttöön. Ihmettelin kymmenen maissa, että mitähän ne tuolla vesisateessa noin innokkaasti ovat koko aamun touhunneet. Pian se selvisikin kun tulivat pyytämään että ”tulkaa katsomaan miten hieno maja me on rakennettu” Hieno se kyllä oli, totta tosiaan. Porakoneella olivat porailleet näin hienon majan pystyyn 😀

Kirjoittanut

Piia

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *