Ambulanssista apua

Kovasti ovat keskusteluttaneet viime aikoina Kannuksen vuodeosaston asiat, Kotisairaalan yöpartio ym. Kaupunginhallituksen puolesta on laadittu napakka kirjelmä, tulevaan kokoukseen Soiten hallituksen edustajallemme tueksi. Toivotaan että meidän voimakas tahtotila vuodepaikkojen vähentämisen jarruttamiseksi vaikuttaa päätöksiin.

Somessa on runsaasti pohdintaa Sote Maku uudistuksen (kamala sana) tarpeellisuudesta ja tulevaisuudesta. Monien mielestä olisi paras palata vanhaan, jossa päivystys asiatkin voisi hoitaa myös pienemmissä terveyskeskuksissa. Vanhaan ei varmaan valitettavasti ole paluuta, eikä se ehkä kuitenkaan se tehokkain vaihtoehto ole, vaikka väitteitä kuuleekin siitä, ettei keskitetyn päivystyksen säästö niin merkittävä ole kuin luullaan.

Oma perheeni on ollut onnellisessa asemassa, kun yhteispäivystystä on tarvittu tasan kerran. Silloinkin kyseessä oli lapsi, ja hoitoon päästiin suht pian, vaikkei se yhteispäivystyksessä jonottaminen mikään mukava kokemus lapsen kanssa ollut. Siihenhän on sittemmin tullut muutos, oma päivystys lapsille, joka on kyllä aivan mahtava juttu. Etenkin ne perheet, jotka syystä tai toisesta tarvitsevat usein päivystysaikoina lääkäriä, ottavat varmasti tämän palvelun kiitollisena vastaan.

Itselläni tuli erilainen kokemus avun saamisesta pari päivää sitten. Aamulla herätessäni ihmettelin että miten on pää näin kipeä. No, huonot yöt lapsiperheessä ovat aivan arkipäivää ainakin meillä, joten sen piikkiin se meni. Kuitenkin yllättäen lasten lähdettyä kouluun, alkoi jäätävä pahoinvointi. Tunnin säännöllisen oksentamisen (anteeksi yksityiskohdat) jälkeen, soitin äidilleni että voiko hän tulla lasten kanssa kun en itse kykene. Päivällä hän kävi vähän asioilla kylällä, mutta palasi iltapäivällä kaveriksi.

Mietin siinä vaiheessa, onko tämä sittenkin jokin tauti, vaikka kummallista se olisi, että pikkulapsiperheessä äiti aloittaisi vatsataudin. Kolmen maissa, kun pahoinvointi vain jatkui ja jatkui, kävi mielessä että jos tämä onkin migreeniä, vaikka edellisestä näin rajusta kohtauksesta oli kulunut jo kolme vuotta.

Viiden jälkeen kun mies kotiutui, olo tuntui jo vähän paremmalta, vaikka mikään ei pysynytkään sisällä, ja päänsärky oli todella paha. Jälkiviisaana tietysti ajattelin että olisimpa mennyt virka aikana terveyskeskukseen, ja saanut iv:sti lääkettä, kun suun kautta ottaminen oli mahdotonta. Mutta eipä se enää auttanut. Päivä saatiin kuitenkin iltaan, ja mitäs muutakaan, kun olo alkoi taas huonontua.

Mieheni soitti konsultaatio puhelun äidilleen, ja arvelimme hetken lähteäkö Kokkolaan vai sitkutellako aamuun saakka. Kumpikaan ei kuulostanut toistaan houkuttelevammalta vaihtoehdolta.

Niimpä teimme radikaalisti niin, että mies soitti hätäkeskukseen, ja kysyi heidän mielipidettään. Puhelun aikana tuli selväksi, etten pysty henkilöauton kyydissä enää istua Kokkolaan saakka, ja ambulanssi oli ainut vaihtoehto. Lanssin tulossa kesti 15min, pikaisen tutkimisen ja lääkärikonsultaation jälkeen he laittoivat näppärinä jo kuivuneeseen suoneen kanyylin ja lääkkeet sekä nestettä. Olo alkoi kohentua nopeasti.

Täytyy sanoa että ammattimaista palvelua! Aikaa kului ehkä vartti, kun olo oli jo aivan toinen. Jos päivystys touhuja johonkin suuntaan pitää kehittää, niin tähän. Sairaanhoitajilla jotka tekevät vaativaa työtä, on erittäin kova ammattitaito sekä arvioida että hoitaa tilanteita, ja sitä pitäisi osata nykyistä paremmin hyödyntää.

Toki ymmärrän täysin, että on tilanteita, joissa oikeasti tarvitaan lääkärin arvio, mutta paljon on myös sellaisia päivystyskäyntejä, joissa hoito olisi voitu antaa paikanpäällä, ja sitten valitettavan paljon niitä, jotka eivät alkuunkaan ole päivystys asioita. Ja näin hoidettavan näkökulmasta tämä oli kyllä 10+.

Nooran kanssa nauroimmekin, kun tätä episodia selvitin, että ehtihän siinä innostunut vaikuttaja vähän vaihtamaan ajatuksia lanssi henkilökunnan kanssa samalla kun nesteet tippuivat.

Juttelimme heidän työnsä nykytilasta, ja heidän näkemyksestään paikalla hoitamisen suhteen. Yllätyin, kun kuulin, että heidän työstään jo puolet, on kohteessa hoitamista. Ja erityisesti iloitsin, kun kuulin että he olivat saaneet Avilta jatkoluvan 24h työvuoroille. Todella hieno juttu! Se lisää tuntuvasti työssä jaksamista tuon tyyppisessä kolmivuorotyössä, missä päivystämistä on paljon.

Että semmoinen henkilökohtainen kokemus avun saamisesta. Kyllä meillä suomalaisilla vain on asiat hyvin, kun tällaista palvelua saa vuorokauden ympäri. Varmaan oli sattumaakin mukana, ja lanssi oli lähistöllä. Eikä ihan syrjäkylillä asujat voi varmasti myöskään tähän yhtyä, mutta kaiken kaikkiaan on hyvin asiat.

 

Olen aiemmin kertonutkin, että olen Keski-Pohjanmaan maakuntauudistuksen poliittisessa ohjausryhmässä. Varsin mielenkiintoinen työryhmä ja uudistus kaikkineen. Hoitoalalla työskellenneenä minulla on tietysti ihan erityinen kiinnostus Sote asioihin. Toisaalta taas perhepolitiikka on se kaikkein omin kenttä, ja siihenkin pääsee hyvin käsiksi noissa yhteyksissä.

Tänään meillä on todella mielenkiintoinen päivä Kokkolan kaupungin talolla, kun kokoonnumme maakuntastrategiatyön tiimoilta yhteiseen visio- ja arvotyöpajaan. Alkupäivä on yhteistä ohjelmaa, ja loppupäivästä jakaannumme 9 eri ryhmään pohtimaan eri teemoilla olevia kokonaisuuksia. Itse tietysti valitsin Sote-järjestelyiden ryhmän, ja vien kyllä terveisiä tästä kokemuksesta sinnekin.

Talvi tekee tuloaan, ja varastosta on saanut kaivaa jo vähän paksumpaa kampetta lapsille ja itsellekin. Aina se vain ilahduttaa yhtä paljon, kun aiemmin hamstrattu vaate pääsee käyttöön. Kirppishommissa pitää olla ajan hermoilla, ja ennakoida seuraava kausi. Mulla on sellainen tapa, että säännöllisesti silmäilen varaston kaapit, ja painan mieleen mitä kukin tarvii. Sitten vain metsästyslasit päähän, ja kirppiksellä heti koriin tarvetta vastaava vaate, kun sellainen eteen tulee. Näin se on meillä hyvin toiminut, eikä kaupasta tarvinnut ostaa kuin parit hanskat.

Mamma joutui nyt tyytymään vanhaan talvitakkiin, kun tavoitetakki on ihan pikkuisen liian kippana vielä. Onneksi lenkkipolulla on saanut tampata ilman suurempi vaivoja jalan kanssa, joten kyllä se vielä menee päälle ennen kunnon pakkaskelejä. 🙂

Muutama kuva pyhän luontoretkeltä. Voi että miten ollaankin kiinnytty asuin kylämme luontoon! Tämä Ruusula niminen kota/makkaranpaistopaikka, on kyllä Kannuksen parhaimmistoa. Metsä on mitä mainioin leikkipaikka, suurine puineen, ja mataline aluskasvillisuuksineen. Se oikein nostaa lasten luovuuden pintaan, ja majakyhäelmiä alkaa heti nousta kuusien juurille.

Maisema on nyt aika ryteikköinen, ja meillä on aikomuksena, ellei joku innokkaampi kyläläinen toimeen ryhdy, raivata ranta niin että näkymä paljastuu kunnolla.

Talvella meiltä ei ole kodalle kuin muutama sata metriä, kun pääsee jään yli kelkalla. Silloin täällä käydään vieläkin useammin, kuin näin jäättömään aikaan. Moottorikelkalla tulemisessa on ihan oma viehätyksensä, ja lapset ovat valmiina lähtemään vaikka joka päivä.

Ranta on muutoinkin tosi kaunis, aurinko paistaa siihen ison osan päivästä, ja lämmittää ihanasti pakkaskeleilläkin.

 

Ihana imetys

Imetysviikon kunniaksi ajattelin kirjoittaa tästä paljon puhuttavasta aiheesta. Imetys jos mikä, nostattaa tunteita. Toisella lyhyeen jäänyt imetys harmittaa. Toisen imetys ei ole alkuunkaan ottanut onnistuakseen. Joku taas on kokenut olevansa jotenkin epäsopiva imettäjä, eikä ole koskaan oppinut nauttimaan siitä, ja siksi imetys on päättynyt nopeasti, vaikka se periaatteessa olisi sujunut sen suuremmitta ongelmitta. Jollakin taas muutaman kuukauden imetyksen jälkeen, kiinteiden astuessa kuvioihin, on lapsen kiinnostus äidinmaitoon vähentynyt, ja äiti on kokenut hetken oikeaksi imetyksen lopettamiselle. Kokemuksia on varmaan yhtä monta kuin on äitiäkin.

Sitten on meitä, jotka vain imettävät ja imettävät. Oma imetystaipaleeni on ollut pitkä. Olen imettänyt lähes yhtä soittoa siitä saakka, kun esikoiseni syntyi. Häntä 12kk, toista lastamme 22kk samoin kolmatta, ja tämä neljäs on rinnalla edelleen, vaikka ikää on jo 2v2kk. Jotenkin se on ollut itselleni tärkeää, ja sellainen asia jonka eteen olen taitekohdissa halunnut tehdä töitä. Nimittäin itsestään se ei ole minullakaan sujunut.

Pikkuvauva ajan maidonpaljous ja siitä johtuvat vauvan vatsavaivat. Puolivuotiaan uteliaisuuskausi, jolloin imettää voi vain pimeässä huoneessa. Tehoimukaudet pitkin matkaa, jolloin lapsi takaa tulevaa ravinnon tarvettaan viihtymällä rinnalla lähes koko ajan ja siten kertomalla äidin elimistölle että kasvukausi on tulossa ja maitoa pitäisi tuottaa enemmän. Vuoden ikäisen yöpainotteinen syöminen, jolloin päivän touhuilta ei malta rinnalle rauhoittua, mutta läheisyyden puute otetaan takaisin niinä lukuisina yöllisinä imetyshetkinä. Sitten on uutena kokemuksena näin ison lapsen imetys, joka jo sanoo ”äiti, otan nyt tun mammaa, en latimammaa” tai ”äiti, mää oon tun vauveli, anna mulle tun mammaa” ”äiti anna toitettaki, ihana mamma” jne. Nii-in, ihana mamma.

Tämä ihana mamma, yritettiin kesällä vieroittaa neidiltä. Kaksi pitkää kuukautta hän oli sitä ilman, ja haikeudella yritti siitä luopua. Edelliset lapset olen vieroittanut ”lapsentahtisesti” ja se on sujunut aivan helposti, mutta aivan ressukka hän kyllä oli, eikä selvästikään ollut valmis luopumaan. Reilun vuoden ikäisenä saavutetut ehjät yöt olivat muisto vain, ja yöllä hän heräili jatkuvasti hädissään tarkistamaan onko äiti lähellä. Ajattelin, että joo, hän on vain niin isoksi asti imetetty, että ottaa enemmän aikaa tämä luopuminen. Mutta siinä parin kuukauden jälkeen, kun hän sylissä huokaisi että ”ihana mamma”, päätin että olkoon, miksi minä yritän väkisellä, vain siksi, että joku ”sovelias” rajapyykki, kuten kahden vuoden ikä olisi oven takana. Ja niin meidän imetystaival jatkui. Ja yöt rauhoittuivat.

Olen iloinnut aktiivisesta fb-ryhmästä, joka imetyksen ympärille on muodostunut. Olen iloinnut jokaisesta tuttavasta, jonka imetyksen onnistumista olen saanut kokemuksellani edistää. Ja toki tukenut heitäkin, jotka ovat kokeneet että tästä ei nyt vain tule mitään. Haaveilen jossain vaiheessa ryhtyväni imetystukiäidiksi, toivottavasti mahdollisuus siihen tarjoutuu. Yhtä kaikki, vaikkei siitä lyhyeen imetykseen syystä tai toisesta päätyneiden äitien tarvitse syyllisyyttä kantaakaan, on aivan upeaa miten suomalaiset imetystilastot sen kun kaunistuvat! Ja väitän, että vertaistukiverkoston kehittymisellä on siihen iso merkitys.

WHO:n suositus puolen vuoden täysimetyksestä, ja kahden vuoden osittaisimetyksestä, istuu aivan hyvin myös länsimaiseen yhteiskuntaan, edistäen aivan samalla tavalla suomalaislapsen, kuin afrikkalaislapsenkin terveyttä. Omat lapseni ovat olleet superterveitä, eikä lääkärikäyntejä saatika antibiootteja ole juurikaan tarvittu. Sanottakoon heti, että varmasti perimä, ja muut ympäristötekijätkin ovat olleet heidän terveytensä takana myös, mutta kuitenkin imetyksellä on ollut tärkeä suojaava rooli. Erityisen onnellinen olen, kun kukaan lapsistani ei ole allerginen, kuten itse olen. Se rajoittaa niin paljon elämää, ja on kaikin tavoin väsyttävä vaiva. Jännä nähdä aikanaan, jos saan mummu olla, että onko vahva allergiaperimä vaan hypännyt yhden sukupolven yli, ja tuleekin sitten seuraavalle. Useinhan allergiat näin käyttäytyvät.

Oli miten oli, tämän hetken tutkimukset osoittavat sen kiistattoman tosiasian, että imetys pitää yllä lapsuusiän terveyttä, ja suojaa ihmeellisellä tavalla monilta aikuisiän sairauksilta. Imetyksen merkitystä kiintymyssuhteelle ja sen tuomaa tukea lapsen emotionaaliselle kehitykselle en osaa edes kertoa. Sitä on vaikea mitenkään mitata, mutta sen voi tuntea. Jokainen pidempään imettänyt äiti voi varmasti yhtyä tähän. Imetys on erilaista läheisyyttä, kuin tavallinen sylissä oleminen, ja edistää myös äidin terveyttä. Itse olen kokenut että aikaani on jäänyt enemmän myös muille asioille, kun lapsi on saanut tyydytyksen läheisyyden tarpeelleen pikaisesti maitohuikkaa ottamalla.

Yhtä kaikki, imetys on I-H-A-N-A asia. Sen eteen joutuu usein tekemään töitä, mutta se palkitsee! Haluan rohkaista jokaista hakeutumaan Imetyksen tuki ryn tukiäitien juttusille,  jos jokin omassa imetyksessä askarruttaa. He ovat koulutettuja kokemusasiantuntijoita, ja osaavat hyvin opastaa erilaisissa pulmissa. Heihin saa yhteyden verkossa, puhelimessa tai imetystukiryhmien tapaamisissa.

Toinen imetykseen liittyvä asia mihin haluan rohkaista jokaista, on maidon luovutus. Itse olen saanut luovuttaa vain kuopukseltani, sillä Kokkolassa maitokeittiö on ollut pitkään tauolla, eikä heillä siis ole ollut valmiuksia ottaa maitoa vastaan. Elsan kohdalla se kuitenkin oli onneksi taas toiminnassa, ja helpotti kyllä todella paljon pikkuvauva aikaa. Kaikin puolin erittäin kätevä ja helppo systeemi, ja vaivaan nähden palkkakin oli hyvä 🙂 Lisäksi vauvan kanssa liikkuminen helpottui, kun imetys ei ollut niin kauheaa säätöä, mitä se liian maidon kanssa olisi ollut.

Tämä viikko on taasen ollut touhukas kuin mikä. Blogin äärelle ei pääse niin usein kuin mieli tekisi, mutta täytyy vain kirjoitella sellaisella tahdilla kuin ehtii. Keskustan presidentinvaaliristeily vklp oli kiva kokemus. Joskin vähän raskas yhden yön reissu täältä Keski-Pohjanmaalta käsin. Tallinnan päässä ehdimme piipahtaa vanhassa kaupungissakin, ja voi miten se olikin juuri niin kaunis kuin muistin. Oli sunnuntai aamu, ja pyhä aamun rauha, oli käsin kosketeltavaa. Kolmen eri kirkon kellot kutsuivat messuun, ja yhdessä kirkossa istahdimmekin hetken. Kadut olivat aivan hiljaisia, lintujen laulu kuului vielä, ja muutenkin Tallinna oli aivan kesäinen Helsinkiin verrattuna.

Miehelläni on tämä päivä vapaa kun lapsilla on syysloma. Eilen iltapäivällä oli yhtäkkiä se tilanne, että yksi lapsista oli lähdössä isänsä kanssa sorsametsälle, ja kämpälle yöksi. Kaksi muuta saivat kutsun serkkulaan yökylään. Pitihän se heti käyttää tilaisuus hyväksi, ja pyytää kavereita iltakylään. Kerrankin näin yhtäkkiä saatiin järjestymään, kun monesti yhteinen illan istuminen on pitkällisen kalentereiden plaraamisen tulos. Ai että oli mukava ilta! Ollaan varmoin askelin menossa keski-ikää kohti, kun nukkumaan päästiin jo klo 23.00 😀 Mutta nyt on kiva tunne, kun ei mennyt hirmu myöhään, ja olen nukkunut paljon pidempään kuin yleensä.

Paras akkujen lataaminen tapahtuu mun kohdalla kyllä omassa kodissa. Ei oo parempaa paikkaa herätä juomaan aamukahvia pitkän kaavan kautta, kuin oma siisti ja hiljainen koti. Vaikka kuopus seurana onkin, on tunnelma kyllä poikkeuksellisen rauhallinen. Nyt jatkan vielä kahvin juontia, ja ahmin antaumuksella kaikki viikon aikana hätäisesti luetut sanomalehdet, ja pian saankin pesueeni takaisin kotiin äänien kera. Hyvää viikonloppua <3

Kuuntelemisen taito

Olin eilen kuuntelemassa psykoterapeutti Minna Töllin alustusta otsikolla epätäydellisen täydellinen. Aihe, jota pohdin usein, ja elän todeksi omassa arjessani, kuten me kaikki.

Alustus perustui Martin Seligmanin vahvuusteoriaan, ja samoihin vahvuuksiin löytyi myös näkökulmia raamatusta. Muistiinpanoja en kirjoittanut, joten kirjoitan oman pohdinnan pohjalta alustusta sivuten, siinä määrin kun muistan. Alustuksessa oli laajasti asiaa, ja keskityn tässä niihin, mitkä tuntuivat itsestä tärkeimmiltä.

Netistä löytyi seuraava lainaus aiheeseen liittyen:

Positiivisen psykologian tutkima onnellisuus liittyy vähemmän mielihyvään ja hyvänolon tuntemuksiin, ja enemmän hyvän elämän elämiseen (Seligman & Csikszentmihalyi, 2000; Seligman, 2004). Se ottaa huomioon ihmiselämään kuuluvat vaikeudet. Se miten kohtaamme vastoinkäymiset ja miten selviämme niistä, vaikuttaa hyvinvointiimme keskeisellä tavalla. Hyvinvoinnin, onnellisuuden, luonteenvahvuuksien, hyveiden ja kukoistuksen kaltaisten aihepiirien lisäksi positiivinen psykologian tutkii teemoja kuten vastoinkäymisistä kumpuava kasvu ja henkinen lujuus.

On tutkittu, että onnellisimmillaan ihminen on silloin, kun hän pystyy auttamaan muita, tai tekemään muiden hyväksi työtä, jonka kokee merkitykselliseksi. Itse olen kokenut vahvasti näin, ja saanut iloa siitä, kun olen voinut tehdä asioita yhteisen hyvän eteen. Tietysti oma elämäntilanne, ja kulloinkin käytössä olleet voimavarat ovat määritelleet sitä, missä laajuudessa muita on voinut auttaa.

Auttamiseen ei aina tarvita kovinkaan suuria konkreettisia tekoja. Useimmissa tilanteissa avuksi olemiseen riittää, kun on hetki aikaa kuunnella. Uskallan väittää, että vaikka elämässä on eri asteista kuormitusta jatkuvasti, niin useimmiten ihminen kuitenkin pystyy pysähtyä toisen kuulumisten äärelle, ja kuunnella. Ei vain kuulla, vaan kuunnella. Siinä on ero. Tavallaan se on tietoinen valinta, haluanko löytää aikaa? Kysynkö kuulumisia aidosti kiinnostuneena, vai ohimennen vain, koska se kuuluu hyviin tapoihin?

 

Ihmisen tapa käsitellä asioita, on juuri tämä puhumisen kautta tapahtuva asioiden jäsentely ja pyörittely. Toisen auttaminen ja huomioiminen ei siis tarvitse muuta kuin kuuntelua, mahdollisuuden antamista sille, että toinen voi puhua. Samalla selittäen asioita ääneen itselleen, ja saaden siten niitä oman päänsä sisällä järkevämpään järjestykseen. Usein asioitaan ääneen puiva ihminen löytää vaihtoehtoisia ratkaisumalleja itse, eikä auttajan tarvitse kuin kuunnella.

Joskus toki on tilanteita, että voimavarat ovat niin 100% kohdistettuna omasta arjesta selviämiseen, ettei jaksamista ole edes sen vertaa, että jaksaisi kuunnella hetkisen toisen huolia. Pää tuntuu olevan niin täynnä oman elämän haasteita, että sietokyky on toden teolla koetuksella. Näin se vain joskus on, ja silloin on aivan hyväksyttävää keskittyä omiin asioihin, ja hieman vetäytyäkin. Syyllistymättä itsekyyteen tai välinpitämättömyyteen.

Kuuntelijan ei siis tarvitse keksiä toisen ongelmille ratkaisua, näkökulmia toki on hyvä antaa rakentavassa hengessä, ei vähätellen. Mutta valinnat, oikeat ja väärät, me usein haluamme itse tehdä. Virheetkin. Auttamisen ensimmäinen porras, johon lähes jokainen kykenee, on siis kuunteleminen.

Olen usein miettinyt, mistä se johtuu, että meillä suomalaisessa hyvinvointiyhteiskunnassa on enemmän pahoinvointia kuin koskaan? Vaikka kaikki edellytykset hyvään elämään on paremmat kuin kenelläkään edellisillä sukupolvilla. Uskon että tässä on yksi aivan oleellinen seikka. Toisen kuunteleminen ja kohtaaminen käyvät aina vain vähäisimmiksi, ja jatkuvasti yksilö keskittyy enemmän itseensä.

Tämän ajan trendi, hyvinvointi, on esillä enemmän kuin koskaan! Syö näin, liiku näin, harjoita mieltäsi, kehitä tätä ja tätä taitoa niin elät ihanteellisessa olotilassa jne. Nämä ovat tärkeitä asioita toki. Itsekin inspiroidun terveellisestä ruosta, saan iloa liikunnasta, nautin kauneudesta niin  sisustuksessa kuin pukeutumisessakin. Lisäksi uskon, että lastenkasvatukseen  pitää vähän perehtyä, ja pitää olla yritystä, pysähtymistä asian äärelle.  Mutta kohtuus!

Kohtuus. Mikä kadotettu sana! Kristittyinä olemme aivan kutsuttuina kohtuullisuuteen, ja järkikin käsittää, miksi kohtuullisuus on sekä oman onnellisuuden, että lähimmäisen kannalta hyvä asia. Jos hieman kohtuullisemmin vaalisimme tätä ”hyvinvointia”, optimaalista olotilaa, niin olisiko silloin paremmin aikaa keskittyä kulkemaan rinnalla, kannattelemaan toista hetkisen verran. Kuuntelemalla ja kohtaamalla? Itse uskon näin.

En ole mikään kohtuullisuus expertti. Minut tuntevat tietävät sen hyvin. Olen oikeastaan luonteeltani kaikkea muuta. Minulla on onneksi itselleni nauramisen taito, ja usein olemme ystävien kanssa kyllä hyvät naurut saaneetkin. Teen aina täysillä mitä teen, ja innostun asioista tosissani. Kuitenkin olen oppinut kohtuuden merkityksen omassa elämässäni, ja se on ollut avain siihen, miksi olen todella, todella vaikeissa elämäntilanteissa, nähnyt elämän mielekkäänä, ja kokenut olevani onnellinen.

Kohtuullisuudella on monta ulottuvuutta, ja se näyttäytyy käytännössä eri tavalla esim. materiaalin, ja henkisten asioiden kanssa. Materiaalinen kohtuus on helpompi käsittää. Mikä on riittävää, maltanko mieleni tämän ihanan mekon kohdalla, kun kotona on jo melkein samanlainen? Tarvitsemmeko oikeasti uudemman auton, kun entiselläkin ajaa nämä ajot mitä on? Onko parempia kohteita samalle rahalle? Elämyksiä lapsille, lomalla käyntiä, tai muuta perhesuhteita vahvistavaa? Millaisen tason vaadin lasten vaatetukselta, tai kodin sisustukselta? Riittääkö siististi puettu lapsi puhtaissa vaatteissa, ja ihan nätti koti? Vai juoksenko trendi valaisimien perässä, netin sisustusblogeja otsa hiessä selaten, ja ideoita etsien. Tai merkkivaatteiden uutuuksien napsahtamista nettikauppaan tuolin reunalla jännityksellä odottaen, miettien ehdinkö saada omani ennen kuin mallisto on myyty loppuun? Ja samalla maksaen itseni kipeäksi ja säästäen rahaa jossain tärkeämmässä asiassa?

Mutta miten on henkisen kohtuuden kanssa? Se onkin vaikeampi asia oivaltaa omassa arjessa. Pienen lapsen vanhemman näkökulmasta voisi havainnollistaa asiaa vaikkapa näin. Millainen siisteys riittää? Viekö järjestyksen yllä pitäminen leijonan osan ajastani, ja lapsille jää muistoksi äidin selän tuijottelu kun hän touhuaa milloin minkäkin askareen parissa? Mikä määrä harrastuksia on kohtuullista? Annanko aikaani enemmän itseni kehittämiselle, vai arvotanko perheajan etusijalle, ja tyydyn omaan aikaani vain siinä määrin, etten unohda omaa elämääni kokonaan? Mikä on kohtuullinen määrä työtä, jotteivat ihmissuhteet kärsi? Miten maltan kieltäytyä mielenkiintoisesta projektista, jos kotona olisi se oleellisin, elämän tärkein tehtävä, johon aikaani tarvitaan?

Vastaavia kysymyksiä me jokainen keksimme lisää vaikka miten. Yhtä kaikki, haastetta siinä kohtuullisuuteen tyytymisessä myös henkisellä tasolla, kyllä riittää. Jokaisella on toki vapaus elää ja valita kuten itse haluaa. Kuitenkin eilisen alustuksen, ja myös tämän kirjoitukseni pääpontti on siinä, miten epätäydellisyyden hyväksymisellä, ja kohtuullisuuden valitsemalla, huomaakin olevansa onnellisempi ja tyytyväisempi elämäänsä.

Me ihmiset olemme sellaisia, että tarvitsemme haasteita elämäämme, ja ompa ihminen jopa jossain kohtaa määritelty synnynnäiseksi ongelman ratkaisijaksi. Siksi usein kaipaamme sopivasti vaihtelua ja tavoitteita elämässä. Etenkin kotona lapsiaan hoitava, voi kokea vahvasti että arki on tuskallisen samanlaista. Päivän rutiinit ovat viikosta toiseen samat.

Sitä rytmittävät nukkumiset, syömiset, ulkoilut. Loputtomat kotityöt ja niiden turhuuden tuntu, kun pienet kädet tekevät tehokkaasti työtä lisää toisessa päässä. Vaikka kotiäidin arki on täynnä rakkautta, kasvun ihmettä, ja iloa, on silti yksitoikkoisuus ja tylsyys myös totta. On hyvä, että erilaisissa tilanteissa osaa hakea haastetta ja mielekkyyttä itseä kiinnostavista asioista. Toiselle se on vaikkapa käsitöiden tekeminen, toiselle tavoitteellinen urheiluharrastus tai opiskelu.

Harmillisen vähäistä on kuitenkin nykyisin aktiivinen järjestötoiminta, joka usein on toisen auttamista parhaimmillaan. Auttamistyön ja työkalujen kehittäminen, ja toiminnassa aktiivisesti mukana oleminen, antavat uutta ajateltavaa, ja yksitoikkoiset kotityötkin saavat väriä, kun pää on täynnä suunnitelmia ja ideoita. Järjestötoiminnasta löytää myös uusia tuttavuuksia, ja pääsee tekemisiin muiden aikuisten kanssa.

Uskon että ylipäätään yhteisöllisyyden kulttuurin murentuminen, on ajanut ihmiset kauemmaksi toisistaan. Samalla masentuneisuus, onnettomuuden tunne ja muut negatiiviset ajatukset ovat saaneet enemmän tilaa. Asun itse verrattain melko virkeällä sivukylällä. Kyläyhteisömme tämän hetken yhteisöllisyys on takavuosiin verrattuna vähäistä, silti sitä on enemmän kuin useissa muissa paikoissa.

Eräs vanhempi kyläläinen totesin hiljattain, kun juttelimme tästä yhteisöllisyyden puutteesta, että ennenhän sitä istuttiin naapureissa iltakaudet, mutta sitten tuli televisio. Niin. Ja sen jälkeen on tullut vielä pahempi aikaroisto, nimittäin internet.

Kohtuullisuuden teemaan nämä molemmat mediat kyllä liittyvät vahvasti. Mikä on kohtuullista somen käyttöä kellekin? Toinen tarvii somen seuraamista välttämättä vaikkapa työn vuoksi tms. Kuitenkin valtaosalla on myös turhaa somen ja television käyttöä, ja sen tunnistaminen on todellinen haaste. Miten olisikin valmiudet tarkastella omaa käyttöä rehellisesti, ja mennä sinne epämukavuusalueellekin ”vieroittaessaan” itseään ajan tuhlaamisesta turhuudelle? Varmaan oikeilla jäljillä on jo silloin, kun ajattelee asiaa aktiivisesti.

Palaan vielä vähän aiheessa taaksepäin tilanteeseen, jossa toisen oman elämän solmut tuntuvat niin suurilta, ettei jaksa uhrata ajatustakaan toisen ihmisen ongelmille.  Vahvuusteoria antaa hyvän harjoitusmallin, toimintasuunnitelman tekemisen.  Kuuntelemisen jälkeen,konkreettinen toimintasuunnitelman avulla toteutettu avuksi oleminen, on auttamisen toinen, kolmas ja neljäs porras. Aina sen mukaan, kuinka laajamittaisesta auttamisesta on kyse.

Mieti onko kuormittava ajatus totta? Onko se 100% totta? Kuinka paljon siitä on totta, ja kuinka paljon omien mielikuvien ja pelkojen tuotetta? Mieti mitä voit tehdä asialle juuri nyt? Onko kenties parasta vain käydä nukkumaan, ja palata asiaan tulevana aamuna? Mitä mahdollisuuksia on viikon päästä, tai myöhemmin? Ehkä mahdollisuuksia on vasta sitten, kun jokin oman elämän akuutti tilanne on hoidettu.

Käytännön esimerkkinä kuvitteellinen tilanne jossa toisella paikkakunnalla asuvan ystävän puoliso on joutunut liikenneonnettomuuteen. Kuulen siitä illan suussa. Aivot alkavat heti raksuttaa, mitä voin tehdä? Siinä hetkessä voin kysyä, miten asiat ovat. Oletteko saaneet apua? Ei varmaan sen enempää. Seuraavana päivänä taas, voin ehkä auttaa jossain käytännön asioissa. Ehdottaa ystävälleni jonkin asian huolehtimista hänen puolestaan, jotta hänellä olisi edes yksi asia vähemmän hoidettavien listalla. Lähipäivien aikana voin olla yhteydessä yhteisiin ystäviimme, ja voimme miettiä millä tavoin yhteisesti pystyisimme järjestäytymään perheen avuksi. Tai ehkä voin sovitusti ottaa yhteyttä hänen puolestaan vaikkapa paikkakunnan perhetyöntekijään. Ja niin edelleen. Kaikki muu murehtiminen on tavallaan turhaa. Jos en juuri nyt voi asialle tehdä mitään, pyrin murehtimaan mahdollisimman vähän, ja säästän energian siihen, kun voin oikeasti jotenkin auttaa.

Samaa ajatusta voi hyödyntää arkielämässäkin, ihan tavallisten huolien kanssa. Murehdinko lapsen pärjäämisestä uudessa ympäristössä? Murehtiminen ja asian huokailu eivät auta mitään. Päinvastoin. Muutkin elämän osa-alueet kärsivät siitä, ja pahimmassa tapauksessa lapsi itse stressaantuu ja tuntee jopa syyllisyyttä siitä, että aiheuttaa murhetta vanhemmille. Vaikka syy ei olekaan lapsessa, niin  lapsi kuitenkin herkästi näin kokee. Ja kuten tiedämme, lapsi on todella haavoittuvainen sen suhteen, miten vanhempi hänet ja hänen asiansa kokee ja haluaa ”säästää” vanhempiaan reippauden taakse menemisellä.
Paljon hyödyllisempi lähestymistapa on toimintasuunnitelman tekeminen.

Mitä voin tehdä tänään? Voin kysyä lapsen kuulumisia, ja rauhoittua juttelemaan päivän tapahtumista. Huomenna taas, voin kertoa huolestani ryhmän ohjaajalle. Ensi viikkoon mennessä, olen selvittänyt muiden ryhmän lasten vanhempien yhteystietoja. Lähestyn heitä rohkeasti, ja pyydän kavereita kylään vapaa-ajallakin. Pyrin pysymään ajan tasalla, säännöllisesti lapsen kanssa jutellen, ja omalta puoleltani vahvistan kaverisuhteiden kehittymisen mahdollisuuksia. Lopputulokseen en voi sen enempää vaikuttaa. Ja jos skenaario yksin jäämisestä toteutuisikin, ajattelen sitä vasta sitten, kun se on totta. Ja teen uuden suunnitelman.

Jos tällaisen järkevän toimintasuunnitelman sijaan, antaisin vallan mielikuvitukselle ja murehtisin jo kuukasikaupalla etukäteen tätä asiaa. Sitten murehtisin sen ajan kun lapsi ryhmässä aloittaa. Jos skenaario kävisi toteen, vielä senkin jälkeen murehtisin ties miten pitkään. Eikö olisi kuluttava tapa, ja kaiken lisäksi siitä ei ole kenellekään mitään hyötyä. Ei ole helppo asia, etenkään meille äiti ihmisille. Mutta opittavissa oleva toiminta tapa. Järkevä, ja voimavaroja säästävä.

 

Epätäydellisen täydellistä, sellaistahan tämä ihmiselo on. Armollisuus itseään ja muita kohtaan, auttaa säilyttämään elämän mielekkyyden ja voimavarat. Joskus on elämäntilanteita jolloin ei vain jaksa mitään ”ylimääräistä”. Joskus taas, on hyvä tunnistaa oma mukavuudenhalu suhteessa lähimmäiseen, ja luopua turhasta jotta voisi kuulemisen lisäksi myös kuunnella. Varmasti tällaisella ajatusmallilla omastakin elämästä löytyy enemmän ilon ja kiitollisuuden aiheita.

Pelkät tekstit ovat usein vähän puisevia, siksipä kuvitan tätä oman elämäni epätäydellisellä täydellisyydellä 🙂 Eilen vaivalla lajiteltu lelukaaos, näyttää taas varsin luovalta. Jälleen varmistuu ajatus siitä, että joskus on ihan ok vain tehdä se kuja ovensuun ja kerronssängyn väliin, jotta kukaan ei yön tuoksinassa loukkaa itseään.

Jos energiaa tarvitaan kipeämmin toisaalla, ei kannata turhuudelle uhrata ajatustakaan. Lapsen ominaispiirre, tavaroiden levittely ja leikkiminen, eivät katoa mihinkään, vaikka miten orjallisesti perässä siivoaisi ja valittaisi. Mutta omat hermot kyllä saattavat kadota kaaosta selättäessä, ja negatiiviset ajatukset omasta elämästä, muuttua hallitseviksi ja onnellisuutta haittaaviksi totuuksiksi. Useimmiten tyydyn keräämään lelut lasten kanssa suurin piirtein ojennukseen, mutta silloin tällöin on kiva lajitella ne oikein kunnolla.

Tyttären näkemys sisustamisesta, on hieman runsaampi kuin äitinsä, kuten kuvasta näkyy. Mutta hänen valtakuntaansa oma huone on, joten ihana juuri näin. Olen jouluihminen, ja aina otan pienen varaslähdön joulujuttujen kanssa. Viime vuotinen joulukortti oli mun mielestä täydellinen. Tykkään valokuvaamisesta, ja joulukortti kuvat on perinteisesti olleet sellaisia, mihin mietin teemoja jo hyvissä ajoin. Tähän tuli onnistuneet kuvat, vaikka Kalle olikin vähän sairaana. Sisäsauna saa uskollisesti toimittaa puhtaan pyykin käsittelytilaa. Ja ompa siinä taas vähän urakkaa tälle illalle. Olen lähdössä viikonlopuksi reissuun, joten pyykkikorit ja narut on saatava tyhjiksi.

 

Vielä loppuun todettakoon, että tämä ei ole järjestystä rakastavien syyllistämispuheenvuoro. Tunnen kyllä perheitä, joissa on aina hyvä järjestys, mutta myös iloiset ja kärsivälliset vanhemmat, joilla on aikaa perheelle ja läheisille. Useimmille kuitenkin liiallinen järjestyksen ja siisteyden tavoittelu tuottaa turhaa kuormaa, ja on haittaamassa jaksamista ja tyytyväisyyden kokemusta. Siksi jokaisen parempaa tasapainoa elämäänsä hakevan, kannattaa ajatella oman elämänsä realiteetit rehellisesti, ja tarvittaessa vaikka totuttaa itseään sietämään kohtuullista järjestystä loistavan sijaan. Sillä uuden ajatusmallin opettelu on mahdollista, ei kylläkään helppoa, mutta mahdollista se on, ja palkitsevaa. Elämästä voi nauttia monin verroin enemmän, ja aikaa jää myös kuuntelemiselle.

Keski-Pohjanmaan tulevaisuus

 

Eilen oli mielenkiintoinen päivä Kälviällä Martta-kodilla, jossa kuulimme professori Kari Hokkasen johdolla alkiolaisen aatteen historiaa, ja tätä päivää. Onko alkiolaisuus unohdettu? Miten se näkyy vaikkapa pääministeri Juha Sipilän toiminnassa?

Soiten hallituksen puheen johtaja Veikko Laitila avasi syvemmin kyytikeskusjupakan taustoja, ja siitä virisikin paljon keskustelua ja käytettyjä puheenvuoroja.

Kolmas ajankohtainen aihe oli maakuntauudistus, sen haasteet, ja oleellisimmat seikat maaliin saattamiseksi.

Suuntasin Kälviälle yhdessä Elsa kuopuksemme kanssa. Samalle lauantaille sattui monta menoa meidän perheessä, joten ratkaisin asian niin, että otin hänet mukaan. Ylipäätään lasten kanssa olen pyrkinyt elämään todeksi ajatustani siitä, että lapsi kyllä mahtuu sinne minne aikuinenkin, ja ottanut heitä mukaan niin kauppaan kuin kokouksiinkin. Toki on selvää, ettei tärkeästä palaverista tule mitään, jos kaikki sinne saapuisivat lasten kanssa. Kuitenkin poliittisessa toiminnassa pikkulasten vanhemmat ovat pieni vähemmistö, ja siksi lasten mukana olo onnistuu aivan hyvin.

Lapset ovat olleet paljon esillä mediassa lähiaikoina. Milloin puhuttaa alhainen syntyvyys, milloin nykylasten ongelmat. Ajattelen, että lapsi on osa yhteiskuntaa, eikä häntä siis pidä eriyttää joksikin määräajaksi toiminnasta, jotta voisi siihen sitten mukaan tulla, kun ikää on riittävästi. Minun mielestäni suomalaiseen kasvatuskulttuuriin tulisi ottaa enemmän sellaista ajatusta, jossa lasta pyrittäisiin pienestä saakka totuttamaan myös niihin tilanteisiin, joissa pitää pystyä leikkimään hissuksiin ja istumaan rauhassa vaikka joskus hieman epämukavuus alueellakin.

Toki lapsen ikätaso huomioiden, eikä missään nimessä pakottamalla. Vaikka esim.Ranskassa onkin erilaiset tavat lasten kasvatuksen suhteen kuin meillä, ovat he silti oiva esimerkki siitä, miten pienenkin lapsen kanssa pystyy käydä ravintolassa ym. paikoissa, joissa tulisi osata käyttäytyä. Siihen vain pitää oppia pienestä saakka, ja se on tietysti toisilla haastavampaa kuin toisilla, lapsen temperamentista riippuen.

Kiteytetysti tarkoitan sitä, että aikuisten ei tarvitsisi olla niin varovaisia siinä, millaisiin tilaisuuksiin lapsia ottavat mukaan. Kaikki voi nimittäin sujua yllättävän hyvin, kuten meillä eilen. Jos kaikki rohkenisivat toimia näin, voisimme pikkuhiljaa muuttaa myös koko totuttua kulttuuria lapsimyönteisempään suuntaan. Lapsihan ei ole mikään ongelma joka pitäisi poistaa, vaan oleellinen ja tärkeä osa yhteiskuntaa ja tulevaisuutta.

Siitä pääsemmekin aiheeseen Keskustalaisuus, keskustalainen aatemaailma tai alkiolaisuus. Miten vain sitä halutaan kutsua, kaikki nämä tarkoittavat samaa asiaa. Vaikka keskustalla ei mitään pyhiä kirjoituksia tai aina oikeassa olevaa oppi-isää olekaan, on Santeri Alkion kuoleman jälkeen tullut käsite alkiolaisuus ja hänestä tuli pysyvästi tunnustetuin auktoriteetti puolueessa. Toinen merkittävä henkilö alkiolaisessa aatteessa oli Kyösti Kallio, joka toimi kansanedustajana samaan aikaan Alkion kanssa.

Keskustan historiasta muutama fakta teille, joille aihe on outo, niin ymmärrätte taustoja paremmin.

1906 suurlakon jälkeiseen aikaan eduskuntauudistus antoi kaikille yhteiskuntaluokille mahdollisuuden osallistua poliittiseen toimintaan ja järjestäytyä poliittiseksi puolueeksi. Maalaisväestön tarve poliittiseen toimintaan kasvoi. Aiemmin säätyjakoon perustunut hyvin rajoitettu äänioikeus muutettiin yhtäläiseksi ja molempia sukupuolia koskevaksi äänioikeudeksi. Ääni oikeutettujen määrä kasvoi kymmenkertaiseksi.

Silloin perustettiin Oulun seudulla Kyösti Kallion johtama Suomen Maalaisväestön Liitto ja  Laihialla Santeri Alkion johtama Etelä-Pohjanmaan Nuorsuomalainen Maalaisliitto. Nämä kaksi yhdistyivät 1908 puolueeksi, joka kantoi nimeä Maalaisliitto. 1965 Maalaisliitto muutti nimensä Keskustaksi ja myöhemmin Suomen Keskustaksi.

Sijoittuminen porvarillisen oikeiston  ja sosialistisen vasemmiston väliin on ollut keskustan kantava idea. Se kantaa yhä tänäänkin, ja keskustan sisälle mahtuu monenlaista ajattelua, eikä asioista olla aina yksimielisiä. Keskusta oli ja on keskellä oleva vaihtoehto tavallisen keskiluokkaisen suomalaisen puolueena. Professori Hokkanen totesi hyvin sanoessaan että alkiolaiset kuuluvat tolkun ihmisiin. Esimerkiksi tämän päivän pakolaiskeskustelussa keskustalaiset eivät sijoitu rasistisiin vihapuhujiin, mutta eivät myöskään tosiasioista piittaamattomiin äärisuvaitseviin.

Keskustalla ei ole mitään kiveen hakattua oikeaa oppia josta olisi sitten poikkeavuutta oikeaan tai vasemmalle. Meidän joukossamme on eri tavalla ajattelevia ja se on ihan hyväksyttävää. Keskustalaisuus on käytännön läheistä ja toteutunut todellisuus testaa tämän aatteen. Politiikka rakentuu kyllä aatteen varaan, mutta tosiasiat tunnustavan aatteen. Siksi on ajankohtaista tarkastella mitä alkiolaisuus on tänään.

Minä koen, että vielä tänä päivänä on tunnistettavissa ne alkiolaisuuden perusaatteet ja arvot, jotka olivat ohjaamassa jo Maalaisliittolaisia aikanaan. Se oli hyvin havaittavissa myös eilen Marttakodilla käydyissä keskusteluissa. Keskustalla on ollut vahva suhde kirkkoon ja eri herätysliikkeisiin, joiden piireistä on tullut iso joukko tärkeitä keskustalaisia poliitikkoja. Alkio ja Kallio olivat molemmat tahollaan uskovaisia miehiä. Radikaalilla 70-luvulla Keskustapuolue oli kirkon vahvin puolustaja yhteiskunnassa. Tänäänkin kristilliset arvot, ihmisyys ja lähimmäisyys, ovat perusasioita keskustalaisessa aatteessa.

Juha Sipilää arvostellaan aktiivisesti köyhän asian unohtamisesta, vaikka hän parhaansa mukaan laittaa kuntoon kansalaisen ja valtion taloutta, siinä menestyenkin. Alkiolta itseltään löytyy sellainenkin lause että ”jos jonkun kansan kulutus on suurempi kuin tuotanto menee sen talous rappiotilaa kohti” on siis selvää, että velkarahalla ei voida köyhän asiaakaan loputtomiin hoitaa. Jokainen ymmärtää että lopputulos niin tehtäessä on kestämätön. Yhteiskunta pystyy tarjoamaan sellaista hyvinvointia mihin sillä on minäkin aikakautena rahkeet.

Tällä hetkellä tilanne on tämä, ja kipeitäkin ratkaisuja joudutaan tekemään, jotta velkaantuminen saadaan pysähtymään. Tämä tuntuu suomalaisilta vähän unohtuneen. Toki vanhaan palaaminen viehättää, ja haikeudella puhutaan miten hyvin asiat oli ennen, ehkä 80-90 lukuun viitaten. Näin varmasti olikin monen käytännön asian kohdalla. Huomattavasti vähemmän byrokratiaa ja enemmän omaa päätäntävaltaa kun EU kuvioita ei vielä ollut.

Kuitenkin EU:nkin kanssa ratkaisu on tehty, ja muutoinkin maailma on 90-luvulta muuttunut huimasti. Tässä on juuri se oleellinen seikka. Halutaanko olla mukana tekemässä muutosta, joka vääjäämättä tapahtuu, ja siten taata suomelle kehityksen mahdollisuudet jatkossakin. Vai noustaanko barrikaadeille, ja vastarintaan? Mikä silloin on lopputulos? En usko että hyvä.

Alkio on saarnannut paljon ihmisyydestä, itsekasvatuksesta ja maailman parannuksesta. Jokaisella terveellä normaalilla ihmisellä on velvollisuus ja oikeus kehittää itseään ja huolehtia itsestään. Yhteiskunnan tulee kyllä auttaa niitä jotka ei siihen itse kykene, mutta vain niitä.

Alkiolaisuutta on myös talonpoikaisen leivän kasvattajan asema, ja sitä myötä maaseudun ja maakunnan asia. On Keskustan ansiota, ja kovan työn tulos, että maakuntauudistus on matkalla maaliin tällä mallilla jossa maakuntia on 18.  Näin mekin, Keski-Pohjalaiset, suomen keskustalaisin maakunta, saamme pysyä itsenäisenä maakuntana. Alkiolaisuus on näkynyt siis tässäkin.

Kokoomuslaiset, vihreät ja demarit, ovat sitä mieltä että maakuntia tulisi olla vähemmän. Jopa vain viittä suurta maakuntaa on väläytelty. Onneksi asia on kuitenkin menossa eteenpäin näin, ja kaikki tarmo Keski-Pohjanmaalle, jotta maaliin päästään tavoitteen mukaisesti.

Näin voidaan todeta, että sekä miljonääri Juha Sipilän ajattelussa, että Keski-Pohjalaisen keskustapolitiikan aatteessa, näkyy yhä alkiolaisuus. Toivon, että yhä enenevässä määrin aatteessa palataan alkujuurille, ja ollaan rohkeasti alkiolaisia, kristittyjä ja heikomman puolella. Kansalaisyhteiskuntaa kohti.

Näin puhui Kari Hokkanen eilen Martta-kodilla. Tekstissä mukana myös oma pohdintaani aiheesta.

Maakuntauudistuksen nykyisen mallin toteutumiseen tärkeyttä haluan vielä korostaa. On välttämätöntä, että jokainen tämän maakunnan asukas ymmärtää, kuinka tärkeää on, että asiat nyt etenevät. Meidän on päästävä näyttämään, että Keski-Pohjanmaa pienimpänä maakuntana saa kyllä hoidettua asiansa hienosti hyvässä hengessä.

Kyytikeskusongelmat ovat olleet valitettavia. Sotkuun liittyy monia väärinkäsityksiä ja virheitäkin. Niitä Ilkka Luoma on rehdisti pyytänyt julkisesti anteeksikin. Se ei yksin riitä, se on selvää, mutta oikea suunta silti. Monesti olen muissa asioissa törmännyt siihen, että ihmisillä on paljon sanottavaa, mutta palaute ei mene perille sinne minne pitäisi.

Siksi rohkaisenkin jokaista, joka on kokenut kyytijärjestelyjen, tai muiden asioiden tiimoilta epäkohtia, lähestymään rohkeasti luottamushenkilöitä, tai olemaan suoraan yhteydessä Soiten hallitukseen. Vain sillä tavoin asiat oikeasti menevät eteenpäin. Itse uskon ja luotan, että ne ihmiset jotka nyt ovat näistä asioista päättämässä, kyllä osaavat sen oikein hoitaa. Virheitä voi sattua kaikille, toinen seikka on se, miten ne kohdataan, arvioidaan ja hoidetaan. Varmasti nyt puntaroidaan, onko luottamusta Speys Oyn kanssa enää mahdollista rakentaa, vai täytyykö kyytikeskus kilpailutus uusia.

Tiedän että asia halutaan hoitaa läpinäkyvästi ja avoimesti, ja näin näyttää että mitään hyväveli kerhoja ei ole. Valitettavasti Iltalehden kyseenalainen journalismi on näyttänyt jälleen mahtinsa. Haluan uskoa, että Keski-Pohjalaiset eivät ole niin hyväuskoisia sensaatiohakuisen median kanssa, että haluaisivat ruokkia tätä huhumyllyä enää lisää. Vain yhteistyöllä tämä maakunta voidaan säilyttää, ja kyytikeskusasian hoidossa meillä on näytön paikka.

 

Loppukevennykseksi teille, jotka jaksoitte tähän asti lukea, vähän lenkkitunnelmia ja iltapuhteita. Voi että olen kyllä iloinnut siitä, että tunnen olevani taas terve. Kyllä sitä ei ihminen voi liikaa arvostaa. Terveet jalat joilla juosta, ja hakea hyvä olo lenkkipoluilta. Aistit joilla nähdä ympäröivä kauneus, ja tuntea maaseudun rauha. Hengittää raitista ilmaa, kunnella luonnon ääniä. Syksy on kaunista aikaa.

 

Puolukkaan emme ole ehtineet vielä kertaakaan. Kohta tulee kiire. Meillä on aina marjastettu paljon. Itselläni oli pitkä inhotuskausi nuorena marjastamisen kanssa. Ehkä äiti oli liian sisukkaasti vienyt meitä metsään, kun halu luontokasvatukseen oli niin kova. Mieheni myötä olen löytänyt marjastuksen uudelleen. Hän on ollut innokas eränkävijä ja marjastaja pienestä asti. Useana vuonna hän on pikkupoikana tienannut mopoharrastus rahat marjastaen.

Meillä on kunnianhimoinen tavoite saada 100 litraa puhdasta mustikkaa pakastimeen syksyisin, sillä se on sellainen määrä, josta kärsii päivittäin syödä koko talven, pelkäämättä marjojen loppuvan. Puolukkaa sitten toki poimii miten paljon vain, kun se nyt vain on kaikin puolin helpompi marja. Tänä syksynä mustikassa ei ihan tavoitteeseen päästy, taidettiin jäädä 70 litran kieppeille. Nyt täytyy siis poimia puolukkaa enemmän, vaikka se ei yhtä mieluinen marja olekaan kuin mustikka.

Smoothiet on meillä paras tapa saada marjat syötettyä lapsille. Puolukkakin, joka puuron päällä ja muutoinkin on liian hapan lasten makuun, menee banaanin kanssa smoothiessa helposti. Eilen iltapalaksi pääsi mustikka, banaani, rahka, seesamin ja chian siemen smoothie ”hiekalla” eli vehnäleseellä. Hiekka nimityksen on Lilli parivuotiaana keksinyt, ja siitä asti leseet on olleet meillä ”hiekkaa”.

Tänään aiomme lähteä kirkkoon, sillä ekaluokkaisilla on siellä siunaaminen ja he saavat enkeliheijastimet. Ehkä menen yksin isompien lasten kanssa, niin jaksamme koko perheellä seuroihin, kun emme ole sinnekään pitkään aikaan päässeet. Toivottavasti tänään saan otettua muutamia syksyisiä kuvia lapsista järkkärillä. On viimeiset ajat, jos meinaa ikuistaa ruskan. Toivotaan että tulee kaunis sää. Lasten kuvaaminen on niin mukavaa. En ole vaan ehtinyt vielä kunnolla perehtyä kameran kaikkiin toimintoihin, mutta pikkuhiljaa 🙂

 

 

Mistä tätä paperia oikein tulee?

Nii-in, mistä tätä paperia riittää? Aivan hirvittävää paperin tuhlausta kaikki tämä mainosten ym. turhien papereiden määrä jo kotitaloudessa. Mitä se onkaan isommissa yrityksissä ym. Muistan kun olin pikkutyttö, ja sähköposti oli vasta tuloillaan. Kyllä silloin ihmeteltiin, miten liikkuvat paperit vähenevät radikaalisti, ja opettaja oikein painotti, että te tulette elämään sitä aikaa, kun tieto kulkee vain sähköisesti.

No, paljon on eteenpäin siitä tultu, ja sähköiset järjestelmät ovat helpottaneet ja tehostaneet monia asioita. Mutta loppua tälle turhake paperille ei silti ole tullut.

Tänään aamu alkoi laskujen maksulla ja muilla kirjanpitoon liittyvillä touhuilla. Taas tuli kauhea kasa pelkistä kirjekuorista. Olen vakaasti sopinut itseni kanssa, että muutan kaikki laskut e-laskuiksi. Jotenkin se vain aina lykkääntyy.. Niitä ei niin mieluisia hommia meinaan.

 

Kylänraitin kirppiksellä piti tietysti taas piipahtaa kauppareissulla, ja ai että mitä ihanaa löysin! Ostin jokin aika sitten 50-lukuisen kauniin kirjahyllyn paikkakuntamme FB kirpparilta kympillä, ja maalasin valkoiseksi. Hylly on oikein soma ja sopii meille. Se vain on ammottanut tyhjyyttään jo kuukauden päivät, enkä ole oikein tiennyt mitä siihen laittaisin. Tänään löysin siihen täydellisesti sopivat Riviera Maisonin lyhdyt. Ai että on kauniit!

Romaaneja meillä ei ole kuin muutama, sillä niitä ei tulipalon jälkeen ole tullut hankittua. Tulipalossa meni iso kokoelma 1920-1950 välisen ajan suomalaisia lasten ja nuorten kirjoja. Nostalgisilla omistuskirjoituksilla tietysti. Se oli katkera menetys kyllä. Niitä kun ei niin vain saa uusia. Ne olisivat sopineet ihan vain sisustuksellisestikin meidän kirjahyllyyn parhaiten. Kauniit murretut värit, ja aito vanhan ajan pahvi. Puhumattakaan siitä, miten kiva olisi ollut antaa myös lapsille luettavaksi. Muistan vieläkin miten jännittävää oli lukea lapsena niitä, ja kaunista vanhaa suomenkieltä. Olen ihaillut entisajan elämää pienestä saakka, ja näissä kirjoissa oli aivan oma tunnelmansa. Ollin oppivuodet, Kaarinan kesäloma, Pikkupappilassa, Pauli on koditon, muutamia mainitakseni. Ehkä saan vielä tilaisuuden keräillä ne kasaan uudelleen.

Perjantaisin pyrin pitämään siivous päivää, en mitenkään orjallisesti, mutta onhan se kiva tapa aloittaa vapaat. Meillä on rosteriset mikro, liesituuletin ja uuni. Olen kokeillut niihin varmaan kaikki keinot jotta pölyjen pyyhinnästä ei jäisi jälkiä. Ja arvatkaa mikä on ollut paras? Ruokaöljy! Voisko uskoa? Totta se kuitenkin on. Sitä vain vähän johonkin nukkaamattomaan liinaan ja sivelee pinnan läpi, niin kyllä muuten kiiltää.

 

Toinen mainio juttu on Universal Stone. Luonnonmukainen puhdistusaine jota voi käyttää lähes kaikkien pintojen puhdistukseen. Se että lapset on kotihoidossa, näkyy ennen kaikkea kodin siivouksen tarpeessa. Keittiö on ikuinen ihmettelyn aihe. Miten nämä ovet voi taas olla näin likaiset, ja lattia, pari päivää sittenhän sen pesin. Mutta näin se vain on, ja kuuluukin olla. Mulla on tapana ehkä kerran kuukaudessa jynssätä keittiö oikein perusteellisesti. Silloin myös teräsaltaat ja taso, saavan kokea Universal Stonen ihmevaikutuksen. On kyllä tehokasta ainetta, ei oikein uskoisi että vihreä saippua, kiillotussavi ja glyseriini, tepsivät näin tehokkaasti. Myös kädet kiittävät, sillä minulla jos jollain, on heikko iho käsissä.

Perjantaina meillä on tapana juhlistaa vapaita myös vähän paremmalla ruoalla. Monesti kiireessä tästäkin joustetaan tietysti, mutta jos vain hyvällään ehdin, niin kokkaan jotain muuta kuin perusjuttuja. Tänään tein pinaattituorepastaa pekoni-paprika kastikkeella. On muuten hyvää! Iso ero kuiva pastaan ja pekonihan nyt on aina hyvää. Ei mitään kevyintä, mutta kastikkeeksi tehtynä ei liian tuhtiakaan. Pekonista luonnollisesti irtoava rasva riittää hyvin jauhojen kypsyttelyyn, ja sileän kastikkeen aikaan saamiseen.

Päivän päätteeksi lähdin lenkille, ja koska huomenna ei ole koulua, pystyi Lilli lähteä seuraksi. Ai että mukavaa! Nautin hirvittävän paljon ”tehokkaasta” elämän tavasta, ja mikä sen parempaa kuin tarjota esikoiselle erikoisaikaa ja hoitaa liikuntahommat samalla. Olen kertonutkin aiemmin jalkavammani pitkällisestä kuntouttamisesta. Lähete fyssarille on, ja yksi aikakin oli varattuna, jonka jouduin kuitenkin perumaan. Ihmeellistä tässä on se, että jalka ei ole pahentunut säännöllisestä lenkkeilystä huolimatta!? En yhtään tiedä miten tämä on mahdollista, enkä oikein uskalla vielä todeksi uskoa, sillä aktiivilenkkeily aikaa on vasta vähän takana. Mutta toivoa on, ja se jos joku antaa hyvää mieltä. Taidan siis odotella vielä tovin, ennen kuin menen Mian arvioon. Kannuksessa on muuten aivan superhyvä fyssari, jolla on kattava osaaminen jalkahommien ja varmasti muidenkin vaivojen kanssa. Kitinvaparilla ottaa vastaan, ja Mia Salmi on hänen koko nimensä 🙂 Terkut vain sulle, jos satut lukemaan 😉

Terapeuttinen maisema <3

Olen ollut vähän malttamaton juoksu pätkien pituuksien suhteen, sillä se vain on mun luontoiselle vähän turhauttavaa hinkata sitä paria kilsaa viikkokausia. Niin olen kuitenkin tehnyt, ja KUUNNELLUT itseäni koko ajan. Sitä kun kaikkialla toitotetaan, niin neuvosta vaaria vain. Eräs läheinen ystäväni, joka harmikseni asustelee kauempana nykyisin, on myös fysioterapeutti. Hän jos joku tuntee mun luonteen, ja osaa jo alkuunsa ottaa kantaa moneen asiaan. Kiitos vain murulle puhelin konsultaatiosta, sillä epäilen että hänen vinkkinsä juoksutyylin suhteen on varmaan ollut yksi avain tekijä jalan kanssa. Kaksi neuvoa. Juokse vatsa pitkänä (ei ulos, vaan ylöspäin 😀 ) ja käännä kipeän jalan jalkaterä aivan aavistus ulospäin. Tsadaa, tässä ollaan, juuri 7km, siis seitsemän kilometriä juosseena!!! Jee! On hieno tunne, ja olisi kulkenut vaikka miten vielä. Nyt kyllä oikein istun ja ajattelen, kaiken harmituksen jälkeen, että minä tosiaan pystyn juosta jo verrattain pitkän pätkän.

Reipas höpöttelijä mukana, äidin tarvii vain keskittyä kuuntelemaan, ja hengittämään kolmella sisään, kolmella ulos 😀

Huomenna on taasen touhun päivä edessä, ja mukavaa politikointia tiedossa. Kälviällä kokoonnumme keskustelemaan keskusta aatteen taustoista ja maakunta uudistuksesta Jirkan johdolla. Elsa-enkelini pääsee mukaan, sillä Keskusta on lapsimyönteinen puolue, ja lapset mahtuvat kaikkialle missä Keskustan tyypit kokoontuu. Pojat pääsevät iskän kanssa äijäpäiville. Lilli taasen menee kaverille jatkamaan maja projektia. Kiva päivä kaikille!

Pois aurinko jo painui vuorten taaksi, pois tämä päivä kulki ainiaaksi. Kaikkine riemuineen ja murheineen se mennyt on, ei saavu uudelleen… Yksi kauneimpia iltavirsiä, sen sanoihin on hyvä jäädä. Ja kiittää.

Välikausivaatteet lapsille

Tänään ajattelin avata vähän mun kirppis filosofiaa syvemmin. Kaikki varmaan ootte jossain kohtaa lukeneet tästä harrastuksestani.

Kirppis innollani on pitkä historia, joka sekin juontuu lapsuudesta. 90-luvulla kirppisvaatteet eivät olleet todellakaan mikään trendikäs juttu, kuten nykyisin, mutta äitini arvot ovat olleet aina taloudellisuuden ja kestävän kehityksen puolella, joten kirppiksiä on kierretty paljon.

Nuorempi veljeni sairasteli paljon, ja hänen kanssaan piti säännöllisesti käydä keskus-sairaalassa. Sairaala reissuun liittyi kaksi vakio juttua. Luontaistuotekauppa ja kirppis. Kallentori ja Yhteiskristillinen kirppis olivat silloin kai ainoat kierrätyspaikat Kokkolassa, ja ne tulivat tutuiksi näillä reissuilla.

Muistan vieläkin Yhteiskristillisen kirppiksen kiva tädin, ja muutaman tosi tärkeäksi muodostuneen jutun, jotka löytyivät tuolta kirppikseltä. Toinen vakio kirppistely paikka, oli Tornion kierrätyskeskus. Siellä kävimme aina Enontekiön reissun varrella. Mukavia muistoja.

Ihailen äitiäni, joka on aina osannut kekseliäästi ja luontoa säästäen vaatettaa meidät lapset. Minulla on seitsemän veljeä, joten kierrättäminen perheen sisällä on ollut helppoa. Usein äiti istui myös ompelukoneen takana, ja surautti näppärästi käyttövaatetta ”kosseille” niillä kun sitä kului. Itsekin pidän ompelemisesta, ja ompelin jo ala-asteella paljon vaatteita itselleni. Kuitenkaan en ole yrityksistä huolimatta saanut itseäni enää aikuis iällä viihtymään ompelukoneen takana korjausompelua pidempään. Sen sijaan kirppistely on jäänyt äidin perintonä.

Kannuksessa on viimeiset 20 vuotta pyörinyt 1-2 kirppistä, viimeisimpänä Kylänraitinkirppis. Suurimman osan vaatteista olen löytänyt paikallisilta kirppiksiltä, joskus viime ”hädässä” olen turvautunut toriin tai Facebook kirppareihin.

Yksi perusedellytys sille, että oikeasti pystyy valtaosan vaatteista hankkia käytettynä, on ennakointi. Harvemmin juuri siihen tarpeeseen löytää juuri oikean vaatekappaleen, etenkin jos haluaa omaa silmää miellyttävää, kuten itse haluan. Mutta esim. puoli vuotta etuajassa kun katsoo sillä silmällä, on jo paljon paremmat mahdollisuudet.

Voi kuulostaa työläältä ja hankalalta, mutta ei se ole. Ja lisäksi siihen kyllä harjaantuu, kun vain antaa itselleen mahdollisuuden.

 

Minulla on varastossa yhdellä seinällä liukuovikaapit, joissa pidän ulkovaatteet koko järjestyksessä. Keskellä varastoa on tukevat rautahyllyt, joille voi vaikka kiivetä, jos ei yllä jotain ottamaan. Ylähyllyllä on SmartStore isot laatikot, kullekin vaatekoolle oma. Alahyllyillä sitten kenkiä, urheiluvälineitä ym.

Varastoon on kiva mennä tekemään ”löytöjä” kun kausi vaihtuu, tai on aika siirtyä seuraavaan vaatekokoon. Ulkovaatteet hamstraan hyvissä ajoin, ja aina on ”ennuste” käynyt toteen koon suhteen. Olen hankkinut vaatteet edellisellä kaudella, tai jopa aiemmin. Tämä onnistuu hyvin, sillä en ole vaatteisiin kyllästyjä sorttia. Selkeät klassiset ulkovaatteet ovat nättejä vuodesta toiseen.

Tämän kertainen saalis näytti tältä. Ulkohousuja löytyi, jee jee! Melko hyvin muistan, mitä varastossa on, mutta usein löytyy jotain yllättävääkin. Meillä ulkoillaan paljon, joten jokainen tarvitsee parit ulkovaatteet kotikäyttöön ja yhden siistimmän kouluun ja kerhoon, sekä pyhätakit.

Suosin ulkovaatteissa teknisiä ominaisuuksia, mutta silti märkä ja kurainen vaate on inhottava pukea uudelleen,vaikka sisältä ei olisikaan vielä märkä. Siksi on kiva, kun naulakosta löytyy aina kuivat housut. Kuraeteinen näyttääkin lähes jatkuvasti tältä, kun edellisen ulkoilun jäljiltä vaatteet ovat kuivumassa.

Nelivuotias Kalle on ollut aina kyltymätön ulkoilija. Lisäksi hän on ollut aamuvirkku, ja ylhäällä viimeistään kuudelta. Hän on myös varsin omatoiminen ja näppärä lapsi, ja usein häntä luullaan paljon vanhemmaksi, varmaan osittain itse ohjautuvuutensa vuoksi.

Hän oppi melko pienenä pukemaan, ja parivuotiaana sujautti ulkovaatteetkin jo itse reippaasti päälle. Eräänä talviaamuna kävi niin, että heräsin oven kolahdukseen. En heti oikein tajunnut että se oli ulko-ovi. Hetken horroksessa oltuani huomasin ettei poikaa ollut sängyssä, ja säntäsin ylös. No, mitäpä sitä työmiehen alku talviaamuna muuta tekee, kuin kolaa pihaa. Kyllä siinä säikähdyksestä selvittyä rupesi naurattamaan. Uskomaton kaveri!

Tällaisen virtaveikon kanssa täällä elellään, eikä aamu ulkoilu into,  ole kadonnut mihinkään. Päinvastoin. Uskollisesti hän kysyy joka aamu seitsemän maissa, joko saisi hakea naapurin lapset ulos. Ja siten siellä kyllä ollaan oikein urakalla. 4-5 kertaa päivässä ei oo ollenkaan poikkeuksellista. Ulkovaatteille siis on kysyntää.

Iso lämmin ulkovarasto on luxusta, tiedän. Se helpottaa tämän ajatuksen todeksi elämistä selkeästi. Silti se ei ole välttämättömyys. Meilläkin on ihan viime vuoteen saakka kaikki säästössä olevat vaatteet olleet yläkaapeissa. Hyvin mahtuu kun on selkeä järjestys ja systeemi.

Tällaisia touhuja täällä tänään.

Ylin kuva on aamulliselta perhekahvila reissulta. Mukava paikka kahvitella muiden mammojen kanssa, ja lapsille seuraa toisistaan.

Pikkuneiti tahtoi tämän haalarin sisälle heti, kun bongasi sen rekistä. Kaiketi kuosi miellytti häntä. Sanoin kyllä että tämä on vielä sulle iso, mutta hän totesi että anna tänne, se on mun haalari.

 

Päivälliseksi paistoin muikkuja. Ai että miten hyviä! Vielä pitäisi miehen hiukset leikata, ja päivä olisi pulkassa. Arki on mukavaa 🙂

Mikä strategia?

Niin se vain syyskuu kului, ja postaus päivässä lupaus lähes tulkoon täyttyi. Blogaaminen on tuntunut kivalta, ja tähän tilanteeseen sopivalta jutulta. Tuntuu että mielessä on niin paljon asiaa, jota haluaa jakaa, ja tämä on sopiva kanava siihen. Lukee ken tahtoo 🙂

Yllättävää on ollut se, miten helposti ihmiset on kasvokkain eri tilanteissa kertoneet lukevansa tätä blogia. Mahtavaa että olen niin helposti lähestyttävä, sellainen juuri haluan olla. Some aikakaudella olen monesti kapinoinut sitä epäaitoutta vastaan, mitä some usein ihmisille tarjoaa. Facebookistakin olin useita vuosia pois juuri siksi, että koin kanssa käymisen ihmisten kanssa muuttuvan aina vain pinta puolisemmaksi.

Kuitenkin some on tätä päivää, ja se on antanut parhaan kentän niin yrityksen mainostamiselle kuin vaalityön tekemisellekin. Olen ajatellut, että niin kauan, kuin some vuorovaikutus on selkeästi pienempi osa arkea, kuin ihmisten kasvokkain kohtaaminen, on se hyvän palvelijan roolissa. Silti vaarana on, meillä aikuisillakin, että se muuttuu rengistä isännäksi, vaivihkaa. Kohtuudella käytettynä oiva väline siis.

Eilen kotiuduin valtuustoseminaarista, joka pidettiin Kuortaneen urheiluopistolla. Valtuutettuja oli mukavasti kasassa, viitisentoista henkeä, plus virkamiehet. Olihan meillä kyllä hyvä ja hedelmällinen reissu. Kannuksen suuntaviivoja pohdiskelimme, ja oli hienoa huomata, miten saman tyylisiä kehitysideoita kaikilla oli. Hyvä yhteistyön ja tekemisen meininki sen kun korostuu, ja se onkin tae parhaalle lopputulokselle niin valtuuston sisällä, kuin lähikuntienkin kanssa tehtävässä yhteistyössä.

Kuten tiedämme, strategia, tarkoittaa suunnitelmaa, jonka tavoitteena on saavuttaa haluttu päämäärä. Tämän kertainen pohtiminen liittyi ns.ylätason strategiaan, jossa pääpaino on miettiä suuret linjat, ja kiteyttää ne mahdollisimman tiiviiksi kokonaisuudeksi. Seuraavassa vaiheessa asioihin mennään syvemmin sisälle, ja aletaan ideoida konkreettisia keinoja päälinjojen alle.

Strategia on tärkeä väline matkan varrella, ja siihen palataan monta kertaa, kun pohditaan ratkaisuja eri asioihin. Reissulla oli myös toinen, erittäin tärkeä ulottuvuus, nimittäin yhteishengen luominen. Kun iso porukka toisilleen tuntemattomia ihmisiä kokoontuu näin ison tehtävän, kuin kunnan ylimpänä poliittisena päätöksenteko elimenä toimimisen äärelle, on selvää että luottamusta ja yhteishenkeä tarvitaan. Ohjelma oli koostettu niin, että vapaampaakin aikaa jäi, ja silloin saimme mahdollisuuden taas tutustua toisiimme paremmin.

Toisen päivän teemana oli kunta ja yritysvierailu, Alajärvelle. Kokoonnuimme Punaisentuvan viinitarhan idylliseen päärakennukseen yhdessä Alajärvisten kunnan virkamiesten ja luottamushenkilöiden kanssa. Alajärvi on kokenut takavuosina alamäkiä. Harkitun strategian päämäärätietoisella eteenpäin viemisellä, ja kasvu yritysten tehokkaalla tukemisella, on päästy siihen, mistä kaikki pienet kunnat unelmoivat. Menestystarinaan joka on varmasti vasta alussa.

Kuulimme heidän strategiastaan, yrityspalvelun toiminnastaan, sekä kunnan menestyksekkäistä viime vuosista. Saimme paljon vertailupohjaa ja evästä omaankin työhömme sieltä. Oikein onnistunut vierailu siis.

Ennen kotimatkalle lähtöä pääsimme vielä tutustumaan CLT rakennuselementtejä valmistavaan yritykseen, Hoiskoon, jonka ristiinlaminoitu massiivipuurakenne on uudehko tulokas pohjoismaissa. Itse hirsitalossa asuvana, tämä kiinnosti aivan erityisesti. Uskomaton systeemi, jolla saadaan kaikki puun hyvät ominaisuudet käyttöön ilman painumavarojen huomioimista.

Tietysti saimme taas kuulla, miten Suomi tulee jäljessä tässäkin, ja Norja ja Ruotsi käyttävät jo todella paljon CLT rakenteita niin omakoti, kuin julkis rakennuksissakin. CLT on uskomattoman monipuolinen tuote, ja sillä on mahdollista rakentaa vaikka 20 kerroksinen kerrostalo huomattavasti yksinkertaisemmin ja edullisemmin, kuin esim.betonista. Kantavuus CLT:ssä on huippuluokkaa, mutta kuutiopaino vain viidennes betonista. CLT:stä pystyy rakentaa jopa lisämoduuleita kerrostaloon, ja miksei omakotitaloonkin. Aika huikeaa!

Lamellihirren kanssa CLT:llä on samat hyvät ominaisuudet, mutta kustannuksiltaan se on edullisempi, ja yksinkertaisempi rakentaa. Omaan silmään lamellihirsitalo on kauniimpi ja kodikkaampi, mutta modernimmasta tyylistä pitävä viehättyy takuulla CLT:n ulkonäöstä.

Erityisesti julkisrakennuksiin aivan mahtava rakenne! Muistaakseni Norjassa oli tehty tutkimus, missä todettiin puurakenteisessa sairaalassa hoidettavien potilaiden hoitojaksojen jäävän tavallista lyhyemmiksi. Luonnon materiaalin vaikutus ihmiseen on ihmeellinen.

Tässä nähtiin hieno esimerkki siitä, miten huolella valmisteltu brändi, voi johtaa valtavaan imuun todella lyhyessä ajassa. Tuotanto pyörii täydellä teholla jatkuvasti, ja tuotteita toimitetaan koko ajan enemmän niin kotimaahan kuin ulkomaillekin. Yksi perustajajäsenistä toteaakin, että tunne on sellainen, kuin ajaisi sumussa 150km/h. Aika hurjaa! Mutta intohimoa tekemiseen löytyi niin paljon, että häntä oli suorastaan nautinto kuunnella.

Toivon sydämestäni, että tulevaisuudessa saisin lukea yhä uudelleen massiivipuurakenteisista kouluista, sairaaloista, ym. julkisista tiloista. CLT rakenne yhdessä huolellisesti tehdyn muun rakennustyön kanssa, on varmasti yksi avainratkaisu mittaviin sisäilmaongelmiin.

Itsellä herää kysymys, miksi edes tehdään mitään muuta, kuin näin turvallinen yksiaineksinen ja vielä edullinenkin ratkaisu on olemassa. Käväiseppä katsomassa Hoisko.fi, on muuten ammattimaisesti rakennettu sivusto, ja Youtubesta löytyy paljon videomateriaalia.