Piia Rautiola

Yleinen

Kuuntelemisen taito

Olin eilen kuuntelemassa psykoterapeutti Minna Töllin alustusta otsikolla epätäydellisen täydellinen. Aihe, jota pohdin usein, ja elän todeksi omassa arjessani, kuten me kaikki.

Alustus perustui Martin Seligmanin vahvuusteoriaan, ja samoihin vahvuuksiin löytyi myös näkökulmia raamatusta. Muistiinpanoja en kirjoittanut, joten kirjoitan oman pohdinnan pohjalta alustusta sivuten, siinä määrin kun muistan. Alustuksessa oli laajasti asiaa, ja keskityn tässä niihin, mitkä tuntuivat itsestä tärkeimmiltä.

Netistä löytyi seuraava lainaus aiheeseen liittyen:

Positiivisen psykologian tutkima onnellisuus liittyy vähemmän mielihyvään ja hyvänolon tuntemuksiin, ja enemmän hyvän elämän elämiseen (Seligman & Csikszentmihalyi, 2000; Seligman, 2004). Se ottaa huomioon ihmiselämään kuuluvat vaikeudet. Se miten kohtaamme vastoinkäymiset ja miten selviämme niistä, vaikuttaa hyvinvointiimme keskeisellä tavalla. Hyvinvoinnin, onnellisuuden, luonteenvahvuuksien, hyveiden ja kukoistuksen kaltaisten aihepiirien lisäksi positiivinen psykologian tutkii teemoja kuten vastoinkäymisistä kumpuava kasvu ja henkinen lujuus.

On tutkittu, että onnellisimmillaan ihminen on silloin, kun hän pystyy auttamaan muita, tai tekemään muiden hyväksi työtä, jonka kokee merkitykselliseksi. Itse olen kokenut vahvasti näin, ja saanut iloa siitä, kun olen voinut tehdä asioita yhteisen hyvän eteen. Tietysti oma elämäntilanne, ja kulloinkin käytössä olleet voimavarat ovat määritelleet sitä, missä laajuudessa muita on voinut auttaa.

Auttamiseen ei aina tarvita kovinkaan suuria konkreettisia tekoja. Useimmissa tilanteissa avuksi olemiseen riittää, kun on hetki aikaa kuunnella. Uskallan väittää, että vaikka elämässä on eri asteista kuormitusta jatkuvasti, niin useimmiten ihminen kuitenkin pystyy pysähtyä toisen kuulumisten äärelle, ja kuunnella. Ei vain kuulla, vaan kuunnella. Siinä on ero. Tavallaan se on tietoinen valinta, haluanko löytää aikaa? Kysynkö kuulumisia aidosti kiinnostuneena, vai ohimennen vain, koska se kuuluu hyviin tapoihin?

 

Ihmisen tapa käsitellä asioita, on juuri tämä puhumisen kautta tapahtuva asioiden jäsentely ja pyörittely. Toisen auttaminen ja huomioiminen ei siis tarvitse muuta kuin kuuntelua, mahdollisuuden antamista sille, että toinen voi puhua. Samalla selittäen asioita ääneen itselleen, ja saaden siten niitä oman päänsä sisällä järkevämpään järjestykseen. Usein asioitaan ääneen puiva ihminen löytää vaihtoehtoisia ratkaisumalleja itse, eikä auttajan tarvitse kuin kuunnella.

Joskus toki on tilanteita, että voimavarat ovat niin 100% kohdistettuna omasta arjesta selviämiseen, ettei jaksamista ole edes sen vertaa, että jaksaisi kuunnella hetkisen toisen huolia. Pää tuntuu olevan niin täynnä oman elämän haasteita, että sietokyky on toden teolla koetuksella. Näin se vain joskus on, ja silloin on aivan hyväksyttävää keskittyä omiin asioihin, ja hieman vetäytyäkin. Syyllistymättä itsekyyteen tai välinpitämättömyyteen.

Kuuntelijan ei siis tarvitse keksiä toisen ongelmille ratkaisua, näkökulmia toki on hyvä antaa rakentavassa hengessä, ei vähätellen. Mutta valinnat, oikeat ja väärät, me usein haluamme itse tehdä. Virheetkin. Auttamisen ensimmäinen porras, johon lähes jokainen kykenee, on siis kuunteleminen.

Olen usein miettinyt, mistä se johtuu, että meillä suomalaisessa hyvinvointiyhteiskunnassa on enemmän pahoinvointia kuin koskaan? Vaikka kaikki edellytykset hyvään elämään on paremmat kuin kenelläkään edellisillä sukupolvilla. Uskon että tässä on yksi aivan oleellinen seikka. Toisen kuunteleminen ja kohtaaminen käyvät aina vain vähäisimmiksi, ja jatkuvasti yksilö keskittyy enemmän itseensä.

Tämän ajan trendi, hyvinvointi, on esillä enemmän kuin koskaan! Syö näin, liiku näin, harjoita mieltäsi, kehitä tätä ja tätä taitoa niin elät ihanteellisessa olotilassa jne. Nämä ovat tärkeitä asioita toki. Itsekin inspiroidun terveellisestä ruosta, saan iloa liikunnasta, nautin kauneudesta niin  sisustuksessa kuin pukeutumisessakin. Lisäksi uskon, että lastenkasvatukseen  pitää vähän perehtyä, ja pitää olla yritystä, pysähtymistä asian äärelle.  Mutta kohtuus!

Kohtuus. Mikä kadotettu sana! Kristittyinä olemme aivan kutsuttuina kohtuullisuuteen, ja järkikin käsittää, miksi kohtuullisuus on sekä oman onnellisuuden, että lähimmäisen kannalta hyvä asia. Jos hieman kohtuullisemmin vaalisimme tätä ”hyvinvointia”, optimaalista olotilaa, niin olisiko silloin paremmin aikaa keskittyä kulkemaan rinnalla, kannattelemaan toista hetkisen verran. Kuuntelemalla ja kohtaamalla? Itse uskon näin.

En ole mikään kohtuullisuus expertti. Minut tuntevat tietävät sen hyvin. Olen oikeastaan luonteeltani kaikkea muuta. Minulla on onneksi itselleni nauramisen taito, ja usein olemme ystävien kanssa kyllä hyvät naurut saaneetkin. Teen aina täysillä mitä teen, ja innostun asioista tosissani. Kuitenkin olen oppinut kohtuuden merkityksen omassa elämässäni, ja se on ollut avain siihen, miksi olen todella, todella vaikeissa elämäntilanteissa, nähnyt elämän mielekkäänä, ja kokenut olevani onnellinen.

Kohtuullisuudella on monta ulottuvuutta, ja se näyttäytyy käytännössä eri tavalla esim. materiaalin, ja henkisten asioiden kanssa. Materiaalinen kohtuus on helpompi käsittää. Mikä on riittävää, maltanko mieleni tämän ihanan mekon kohdalla, kun kotona on jo melkein samanlainen? Tarvitsemmeko oikeasti uudemman auton, kun entiselläkin ajaa nämä ajot mitä on? Onko parempia kohteita samalle rahalle? Elämyksiä lapsille, lomalla käyntiä, tai muuta perhesuhteita vahvistavaa? Millaisen tason vaadin lasten vaatetukselta, tai kodin sisustukselta? Riittääkö siististi puettu lapsi puhtaissa vaatteissa, ja ihan nätti koti? Vai juoksenko trendi valaisimien perässä, netin sisustusblogeja otsa hiessä selaten, ja ideoita etsien. Tai merkkivaatteiden uutuuksien napsahtamista nettikauppaan tuolin reunalla jännityksellä odottaen, miettien ehdinkö saada omani ennen kuin mallisto on myyty loppuun? Ja samalla maksaen itseni kipeäksi ja säästäen rahaa jossain tärkeämmässä asiassa?

Mutta miten on henkisen kohtuuden kanssa? Se onkin vaikeampi asia oivaltaa omassa arjessa. Pienen lapsen vanhemman näkökulmasta voisi havainnollistaa asiaa vaikkapa näin. Millainen siisteys riittää? Viekö järjestyksen yllä pitäminen leijonan osan ajastani, ja lapsille jää muistoksi äidin selän tuijottelu kun hän touhuaa milloin minkäkin askareen parissa? Mikä määrä harrastuksia on kohtuullista? Annanko aikaani enemmän itseni kehittämiselle, vai arvotanko perheajan etusijalle, ja tyydyn omaan aikaani vain siinä määrin, etten unohda omaa elämääni kokonaan? Mikä on kohtuullinen määrä työtä, jotteivat ihmissuhteet kärsi? Miten maltan kieltäytyä mielenkiintoisesta projektista, jos kotona olisi se oleellisin, elämän tärkein tehtävä, johon aikaani tarvitaan?

Vastaavia kysymyksiä me jokainen keksimme lisää vaikka miten. Yhtä kaikki, haastetta siinä kohtuullisuuteen tyytymisessä myös henkisellä tasolla, kyllä riittää. Jokaisella on toki vapaus elää ja valita kuten itse haluaa. Kuitenkin eilisen alustuksen, ja myös tämän kirjoitukseni pääpontti on siinä, miten epätäydellisyyden hyväksymisellä, ja kohtuullisuuden valitsemalla, huomaakin olevansa onnellisempi ja tyytyväisempi elämäänsä.

Me ihmiset olemme sellaisia, että tarvitsemme haasteita elämäämme, ja ompa ihminen jopa jossain kohtaa määritelty synnynnäiseksi ongelman ratkaisijaksi. Siksi usein kaipaamme sopivasti vaihtelua ja tavoitteita elämässä. Etenkin kotona lapsiaan hoitava, voi kokea vahvasti että arki on tuskallisen samanlaista. Päivän rutiinit ovat viikosta toiseen samat.

Sitä rytmittävät nukkumiset, syömiset, ulkoilut. Loputtomat kotityöt ja niiden turhuuden tuntu, kun pienet kädet tekevät tehokkaasti työtä lisää toisessa päässä. Vaikka kotiäidin arki on täynnä rakkautta, kasvun ihmettä, ja iloa, on silti yksitoikkoisuus ja tylsyys myös totta. On hyvä, että erilaisissa tilanteissa osaa hakea haastetta ja mielekkyyttä itseä kiinnostavista asioista. Toiselle se on vaikkapa käsitöiden tekeminen, toiselle tavoitteellinen urheiluharrastus tai opiskelu.

Harmillisen vähäistä on kuitenkin nykyisin aktiivinen järjestötoiminta, joka usein on toisen auttamista parhaimmillaan. Auttamistyön ja työkalujen kehittäminen, ja toiminnassa aktiivisesti mukana oleminen, antavat uutta ajateltavaa, ja yksitoikkoiset kotityötkin saavat väriä, kun pää on täynnä suunnitelmia ja ideoita. Järjestötoiminnasta löytää myös uusia tuttavuuksia, ja pääsee tekemisiin muiden aikuisten kanssa.

Uskon että ylipäätään yhteisöllisyyden kulttuurin murentuminen, on ajanut ihmiset kauemmaksi toisistaan. Samalla masentuneisuus, onnettomuuden tunne ja muut negatiiviset ajatukset ovat saaneet enemmän tilaa. Asun itse verrattain melko virkeällä sivukylällä. Kyläyhteisömme tämän hetken yhteisöllisyys on takavuosiin verrattuna vähäistä, silti sitä on enemmän kuin useissa muissa paikoissa.

Eräs vanhempi kyläläinen totesin hiljattain, kun juttelimme tästä yhteisöllisyyden puutteesta, että ennenhän sitä istuttiin naapureissa iltakaudet, mutta sitten tuli televisio. Niin. Ja sen jälkeen on tullut vielä pahempi aikaroisto, nimittäin internet.

Kohtuullisuuden teemaan nämä molemmat mediat kyllä liittyvät vahvasti. Mikä on kohtuullista somen käyttöä kellekin? Toinen tarvii somen seuraamista välttämättä vaikkapa työn vuoksi tms. Kuitenkin valtaosalla on myös turhaa somen ja television käyttöä, ja sen tunnistaminen on todellinen haaste. Miten olisikin valmiudet tarkastella omaa käyttöä rehellisesti, ja mennä sinne epämukavuusalueellekin ”vieroittaessaan” itseään ajan tuhlaamisesta turhuudelle? Varmaan oikeilla jäljillä on jo silloin, kun ajattelee asiaa aktiivisesti.

Palaan vielä vähän aiheessa taaksepäin tilanteeseen, jossa toisen oman elämän solmut tuntuvat niin suurilta, ettei jaksa uhrata ajatustakaan toisen ihmisen ongelmille.  Vahvuusteoria antaa hyvän harjoitusmallin, toimintasuunnitelman tekemisen.  Kuuntelemisen jälkeen,konkreettinen toimintasuunnitelman avulla toteutettu avuksi oleminen, on auttamisen toinen, kolmas ja neljäs porras. Aina sen mukaan, kuinka laajamittaisesta auttamisesta on kyse.

Mieti onko kuormittava ajatus totta? Onko se 100% totta? Kuinka paljon siitä on totta, ja kuinka paljon omien mielikuvien ja pelkojen tuotetta? Mieti mitä voit tehdä asialle juuri nyt? Onko kenties parasta vain käydä nukkumaan, ja palata asiaan tulevana aamuna? Mitä mahdollisuuksia on viikon päästä, tai myöhemmin? Ehkä mahdollisuuksia on vasta sitten, kun jokin oman elämän akuutti tilanne on hoidettu.

Käytännön esimerkkinä kuvitteellinen tilanne jossa toisella paikkakunnalla asuvan ystävän puoliso on joutunut liikenneonnettomuuteen. Kuulen siitä illan suussa. Aivot alkavat heti raksuttaa, mitä voin tehdä? Siinä hetkessä voin kysyä, miten asiat ovat. Oletteko saaneet apua? Ei varmaan sen enempää. Seuraavana päivänä taas, voin ehkä auttaa jossain käytännön asioissa. Ehdottaa ystävälleni jonkin asian huolehtimista hänen puolestaan, jotta hänellä olisi edes yksi asia vähemmän hoidettavien listalla. Lähipäivien aikana voin olla yhteydessä yhteisiin ystäviimme, ja voimme miettiä millä tavoin yhteisesti pystyisimme järjestäytymään perheen avuksi. Tai ehkä voin sovitusti ottaa yhteyttä hänen puolestaan vaikkapa paikkakunnan perhetyöntekijään. Ja niin edelleen. Kaikki muu murehtiminen on tavallaan turhaa. Jos en juuri nyt voi asialle tehdä mitään, pyrin murehtimaan mahdollisimman vähän, ja säästän energian siihen, kun voin oikeasti jotenkin auttaa.

Samaa ajatusta voi hyödyntää arkielämässäkin, ihan tavallisten huolien kanssa. Murehdinko lapsen pärjäämisestä uudessa ympäristössä? Murehtiminen ja asian huokailu eivät auta mitään. Päinvastoin. Muutkin elämän osa-alueet kärsivät siitä, ja pahimmassa tapauksessa lapsi itse stressaantuu ja tuntee jopa syyllisyyttä siitä, että aiheuttaa murhetta vanhemmille. Vaikka syy ei olekaan lapsessa, niin  lapsi kuitenkin herkästi näin kokee. Ja kuten tiedämme, lapsi on todella haavoittuvainen sen suhteen, miten vanhempi hänet ja hänen asiansa kokee ja haluaa ”säästää” vanhempiaan reippauden taakse menemisellä.
Paljon hyödyllisempi lähestymistapa on toimintasuunnitelman tekeminen.

Mitä voin tehdä tänään? Voin kysyä lapsen kuulumisia, ja rauhoittua juttelemaan päivän tapahtumista. Huomenna taas, voin kertoa huolestani ryhmän ohjaajalle. Ensi viikkoon mennessä, olen selvittänyt muiden ryhmän lasten vanhempien yhteystietoja. Lähestyn heitä rohkeasti, ja pyydän kavereita kylään vapaa-ajallakin. Pyrin pysymään ajan tasalla, säännöllisesti lapsen kanssa jutellen, ja omalta puoleltani vahvistan kaverisuhteiden kehittymisen mahdollisuuksia. Lopputulokseen en voi sen enempää vaikuttaa. Ja jos skenaario yksin jäämisestä toteutuisikin, ajattelen sitä vasta sitten, kun se on totta. Ja teen uuden suunnitelman.

Jos tällaisen järkevän toimintasuunnitelman sijaan, antaisin vallan mielikuvitukselle ja murehtisin jo kuukasikaupalla etukäteen tätä asiaa. Sitten murehtisin sen ajan kun lapsi ryhmässä aloittaa. Jos skenaario kävisi toteen, vielä senkin jälkeen murehtisin ties miten pitkään. Eikö olisi kuluttava tapa, ja kaiken lisäksi siitä ei ole kenellekään mitään hyötyä. Ei ole helppo asia, etenkään meille äiti ihmisille. Mutta opittavissa oleva toiminta tapa. Järkevä, ja voimavaroja säästävä.

 

Epätäydellisen täydellistä, sellaistahan tämä ihmiselo on. Armollisuus itseään ja muita kohtaan, auttaa säilyttämään elämän mielekkyyden ja voimavarat. Joskus on elämäntilanteita jolloin ei vain jaksa mitään ”ylimääräistä”. Joskus taas, on hyvä tunnistaa oma mukavuudenhalu suhteessa lähimmäiseen, ja luopua turhasta jotta voisi kuulemisen lisäksi myös kuunnella. Varmasti tällaisella ajatusmallilla omastakin elämästä löytyy enemmän ilon ja kiitollisuuden aiheita.

Pelkät tekstit ovat usein vähän puisevia, siksipä kuvitan tätä oman elämäni epätäydellisellä täydellisyydellä 🙂 Eilen vaivalla lajiteltu lelukaaos, näyttää taas varsin luovalta. Jälleen varmistuu ajatus siitä, että joskus on ihan ok vain tehdä se kuja ovensuun ja kerronssängyn väliin, jotta kukaan ei yön tuoksinassa loukkaa itseään.

Jos energiaa tarvitaan kipeämmin toisaalla, ei kannata turhuudelle uhrata ajatustakaan. Lapsen ominaispiirre, tavaroiden levittely ja leikkiminen, eivät katoa mihinkään, vaikka miten orjallisesti perässä siivoaisi ja valittaisi. Mutta omat hermot kyllä saattavat kadota kaaosta selättäessä, ja negatiiviset ajatukset omasta elämästä, muuttua hallitseviksi ja onnellisuutta haittaaviksi totuuksiksi. Useimmiten tyydyn keräämään lelut lasten kanssa suurin piirtein ojennukseen, mutta silloin tällöin on kiva lajitella ne oikein kunnolla.

Tyttären näkemys sisustamisesta, on hieman runsaampi kuin äitinsä, kuten kuvasta näkyy. Mutta hänen valtakuntaansa oma huone on, joten ihana juuri näin. Olen jouluihminen, ja aina otan pienen varaslähdön joulujuttujen kanssa. Viime vuotinen joulukortti oli mun mielestä täydellinen. Tykkään valokuvaamisesta, ja joulukortti kuvat on perinteisesti olleet sellaisia, mihin mietin teemoja jo hyvissä ajoin. Tähän tuli onnistuneet kuvat, vaikka Kalle olikin vähän sairaana. Sisäsauna saa uskollisesti toimittaa puhtaan pyykin käsittelytilaa. Ja ompa siinä taas vähän urakkaa tälle illalle. Olen lähdössä viikonlopuksi reissuun, joten pyykkikorit ja narut on saatava tyhjiksi.

 

Vielä loppuun todettakoon, että tämä ei ole järjestystä rakastavien syyllistämispuheenvuoro. Tunnen kyllä perheitä, joissa on aina hyvä järjestys, mutta myös iloiset ja kärsivälliset vanhemmat, joilla on aikaa perheelle ja läheisille. Useimmille kuitenkin liiallinen järjestyksen ja siisteyden tavoittelu tuottaa turhaa kuormaa, ja on haittaamassa jaksamista ja tyytyväisyyden kokemusta. Siksi jokaisen parempaa tasapainoa elämäänsä hakevan, kannattaa ajatella oman elämänsä realiteetit rehellisesti, ja tarvittaessa vaikka totuttaa itseään sietämään kohtuullista järjestystä loistavan sijaan. Sillä uuden ajatusmallin opettelu on mahdollista, ei kylläkään helppoa, mutta mahdollista se on, ja palkitsevaa. Elämästä voi nauttia monin verroin enemmän, ja aikaa jää myös kuuntelemiselle.

Kirjoittanut

Piia

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *