Lasten oikeuksien päivä

Niin se vain tämäkin päivä hurahti iltaan aivan huomaamatta. Viikonlopun jäljiltä oli taas sen sorttinen kaaos kotona, että pitkälle iltapäivään meni sen selvittelyssä. Me pyrimme viikonloppuisin irtautumaan kaikesta arkisesta, ja touhuamaan lasten ehdoilla, ja relaamaan. Sen seurauksena maanantait on raivauspäiviä, mutta eipä sen väliä. Mukavan ja rennon viikonlopun päätteeksi on kiva taas palata kotitöiden ja touhujen pariin.

Kuvia on tullut otettua niin vähän, että tähän blogiin niitä tulee ennätys vähän. Jospa tuolta puhelimen syövereistä kuitenkin jotakin löytyisi. Lauantaina kävimme oikein ajan kanssa Halpa-Hallin joulunavauksessa, ja aina se on lapsille yhtä mukavaa tehdä pukin kanssa vaihtokauppaa piirustusten ja puuhapussien välillä. Sunnuntaina kävimme pitkästä aikaa uimahallissa. Kuopuskin on jo rohkea vesileikkijä, ja hänen kanssaan harjoittelimme ensimmäistä kertaa uima-alkeita. Isosta liukumäestä laskettiin varmaan 20 kertaa, ja pukuhuoneessa hän toisteli vain että ”olipa meillä mukavaa, laskettiin kovaa” Hienoa että on tällaiset puitteet näin lähellä.

Tänään on tosiaan lasten oikeuksien päivä. Kokkolassa olisi ollut nii-in mielenkiintoinen Kaisa Vuorisen luento ”Vanhempi-huomaa hyvä perheessäsi”. Nyt kyllä oikeasti harmittaa kun en ollut kuuntelemassa, mutta joskus on vaan pakko priorisoida, eikä kaikkeen kiinnostavaan pääse millään mukaan. Kaisa Vuorisen ideologia on niin inspiroiva! Huomaa hyvä. Miten totta se onkaan. Hyvä pitää tosiaan huomata. Miksi me ihmiset monesti huomaamme sen huonon? Miten usein vanhempana tulee kiinnittäneeksi huomion johonkin huonoon, hyvä sijaan? Asia todellakin vaatii tiedostamista, sillä tiedostamattomana sitä voi tulla viljelleeksi kodin ilmapiiriin niin paljon negatiivisuutta, että sen jäljet seuraavat lasta hamaan loppuun saakka. Se on muuten melko pysäyttävä asia! Niin hyvä asia kuin armollisuus onkin, on silti tosi asiallinen fakta, että kodin huono ilmapiiri on lapselle vahingollinen, ja kuten mm.Keijo Tahkokallio on hienosti kiteyttänyt lapsen aivojen erityisyydestä, että aivot ovat plastiset, mutta eivät elastiset. Toisin sanoen, mikäli jokin negatiivinen asia lapsuudessa on ollut esillä niin paljon, että lapsen aivokuori on sen mukaan muovautunut, on tulos itkettävän pysyvä, ja totuttuja malleja on todella vaikea muuttaa. Mahdotonta se ei ole, mutta todella ison prosessin vaativa työ.

Siksipä on ensiarvoisen tärkeää, että silloin kun lapsuus on läsnä, olisi vanhemmilla käsitys siitä, kuinka isoista asioista on kyse, jos lähtökohtaisesti halutaan huomata jokaisessa lapsessa oleva hyvä, huonon sijaan. Ja halutaan valita myönteisen kasvatuksen tie, nalkuttamisen syyllistämisen ja rankaisemisen sijaan.

Kaisa Vuorinen on jo olemuksellaan levittämässä myönteistä maailmankatsomus tapaa ympärilleen.  Netistä löytyy paljon hänen Huomaa hyvä materiaalia, käyppäs tutustumassa, Kaisa Vuorinen.com

HUOMAA HYVÄ!
Näin ohjaat lasta ja nuorta löytämään luonteenvahvuutensa. Meistä kukaan ei synny sen paremmin rehellisyyden kuin itsehillinnänkään mestarina, vaan näitä taitoja on tietoisesti kasvatettava. Tulemme vahvoiksi siinä, mitä teemme paljon; heikennymme siinä, mitä teemme vähän.”

Olisi ollut kyllä niin ilo kuulla häntä livenä. Ehkäpä joskus toiset, kun hän on luennoimassa täällä päin.

Lasten oikeuksista on omat viralliset määritelmänsä, niistä olen tainnut kirjoittaa aiemminkin. Luettelo lasten oikeuksista on pitkä, mutta eräässä lasten kirjassa ne on kiteytetty kauniisti runoksi Anna-Mari Kaskisen sanoin.

Lapsella on oikeus, elää vapaana. Lasta ei saa syrjiä, eikä kahlita. 

Lapsella on oikeus saada hoitoa. Lapsella on oikeus elää turvassa.

Lapsella on oikeus käydä koulua, leikkiä kun aika on, kasvaa, iloita.

Lapsella on oikeus suojaan rakkauteen. Silloin hän voi rauhassa kasvaa huomiseen.

 

Lasten oikeuden ovat olleet koko syksyn läsnä monissa keskusteluissa, joita perhepalveluiden kehittämisen puitteissa on käyty. Yhteinen huoli perheiden jaksamisesta on puhuttanut paljon. Jokaisella lapsella on oikeus myönteiseen lapsuuteen jonka peruspilari on vanhempi, joka jaksaa olla kiinnostunut lapsen hyvinvoinnista, jaksaa kasvattaa lasta myönteisellä asenteella, jaksaa olla arjessa läsnä. Tähän perheet tarvitsevat yhteiskunnan tukea enemmän, kuin tällä hetkellä on mahdollista saada. Uskon, ja luotan, että me eri toimijat yhdessä, voimme luoda oman paikkakuntamme lapsille ja perheille suotuisammat olosuhteet hyvän arjen elämisen tueksi. Parasta olisi se, että valtakunnallinen LaPe hanke voisi jättää pysyvät uudenlaiset toimintamallit jokaiseen suomalaiseen kuntaan, ja vuosien päästä, saisimme lukea entistä parempia uutisia perheiden hyvinvoinnin kehityksestä.

Tasa-arvoinen, hyvä ja turvallinen varhaiskasvatus ja koulutie, on varmasti jokaisen lapsen oikeus. Niin surullista kuin se onkin, ei se likikään aina toteudu. Kiusaamisen ennaltaehkäisy, varhainen puuttuminen, ja jokaisen oikeus ystävään, ovat yksi tärkeimpiä asioita, joita sivistyspuolella haluan kuntapäättäjänä edistää. Työ on hyvällä alulla, ja koen, että kaikilla toimijoilla on tahtotila entistä parempaan yhteistyöhön tulevaisuudessa, jotta jokainen lapsi tulisi kuulluksi ja nähdyksi myös kodin ulkopuolella, päiväkodissa, kerhoissa, koulussa ja harrastuksissa.

Olen saanut luvun alle edellisessä tekstissä mainitsemani kirjan, Kaveritaitoja. Selvittelen parhaillaan, millaiset mahdollisuudet olisi saada Laura Repo, toinen kirjan kirjoittajista, luennoimaan meille tänne Kannukseen.

Sattumalta myös Kaisa Vuorinen oli viimeisimmässä blogissaan kirjoittanut kaveritaitoja sivuten aiheella ”Tervetuloa mukaan arvostavan vuorovaikutuksen viikolle”

”Rakennetaan yhdessä koulu, jossa jokaisen oppilaan on hyvä kasvaa, oppia, kokea kyvykkyyttä  ja ennen kaikkea löytää sisäisesti turvallinen olo. Annetaan jokaisen olla oma itsensä, ainutlaatuinen ja arvokas. Arvostetaan erilaisuutta ja huomataan toisemme; kiitetään, tuetaan, kehutaan ja ollaan kavereita!”

Sopinee hyvin tavoitteeksi  kaikille kouluille 🙂

P.S Eikö olis hyvä projekti toteutettavaksi meidänkin kouluihin? Kehuviikko!!

Laitetaan vähä loppuhauskuutusta teille 🙂 Tämä kuva saa niin hymyn huulille. Maaseudulla harrastukset pyörii vahvasti moottorilla toimivien vempeleiden parissa. Tässä uusin projekti, jota värkätessä pojat saavat kehittää korjaustaitojaan.

 

Joulujuttuja, kaveritaitoja ja isänpäivän aatteita.

Mihin tämä aika menee? Joulu on jo ovella, ja herään siihen vasta muiden somepäivityksistä, ja lähestyvistä joulukonserteista! Joulu on ehdottomasti yks lempi ajankohtani vuodesta. Tosin vuosi toisensa perään, huomaan syksyn hiipivän joulukuuhun aina vain nopeammin, eikä ole enää pelkoa siitä, että jouluvalot vilkkuisivat tämän kodin ikkunassa ensimmäisten joukossa.

Tänään piti nostaa Mailegin ihana kalenteritonttu yläkaapista lipaston päälle. Olen pitkin syksyä kerännyt kirpparilta kivoja tavaroita kalenteriin, ja pian pitäisi alkaa kalenteri kasaamaan.

Kuten kuvasta näkyy, joulu on jännittävää aikaa 🙂

Joulukorttikuvat on yks perusjuttu, minkä ottamisista starttaa meidän joulu valmistelut. Ehkä ensi vuonna muistan hyödyntää ensilumen, ja ottaa kuvat jo silloin. Jo monta vuotta peräkkäin sama juttu, lumi ja pikkupakkaset tulee, siinä vaiheessa ei tajua muuta kuin ihastella ja nauttia ulkoilusta ja maisemasta. Kuitenkin yhtä nopeasti kuin kauneus on maiseman vallannut, sen lämpöisemmät kelit vievät mennessään, ja kaikki näyttää taas samalta kuin ennen lumen tuloa. Sitten saa miettiä että miksi en toiminut heti, ja päätyä kuvaamaan lapsia sisällä, ellei jokin ihme tapahdu, ja reilusti ennen joulua sada uusi lumi.

Eilen ajattelin että nyt pitäisi jotain tänne taas näpytellä. Niin paljon on meneillään samaan aikaan, ja Kannuksessa tosi hyvä boosti vähän joka suunnalla, ettei kaiken intensiivisyyden keskellä ehdi sitä riittävästi tänne jakaa. Viimeksi pohtimassani perhepalvelu asiassa on menty askel eteenpäin. Olen saanut hyvin jututettua eri tahoja, jotka lapsiperheiden kanssa toimivat, ja toivottavasti saadaan pian  porukka saman pöydän ympärille pohtimaan päivitettyä versiota perhepalveluille.

Perhekerhoon pääsimme pitkästä, pitkästä aikaa. Sielläkin ehdittiin pohtia hieman perhepalveluiden parantamista ja eri tahojen hyvää yhteistyötä, jonka totesimme jälleen kerran olevan ensiarvoisen tärkeää. Lape hankekin pyrkii siihen, että kaikki lapsen ja perheen elämän ympärillä toimivan tahot katsoisivat samaan suuntaan. Tämä on hyvä tähtäin, ja uskon että Kannuksessa saamme luotua oikein hyvän, meille räätälöidyn toimivan ja auttavan mallin.

 

 

Annella oli alustuksena Anne Nikan kolumni ”Kasvaako teillä tuleva elämäntapalusmu vailla työmoraalia?” joka oli kaiketi tarkoituksella kirjoitettu aika räväkkään sävyyn. Pieni lainaus tekstistä ”Työmoraalin opettaminen pitäisi olla vanhemmille kunnia-asia: Kasvatetaan yhteiskuntakelpoisia ja vastuullisia ihmisiä, jotka kantavat kortensa kekoon isänmaan eteen. Lapsille kuuluu opettaa, että julkiset palvelut rahoitetaan verovaroilla, eivätkä esimerkiksi terveyspalvelut, koulutus tai vanhusten hoito onnistu ilman, että jokainen tekee töitä niiden eteen. ”

Aihe kirvoitti kyllä todella hyvän keskustelun, ja lopuksi listasimme tärkeimpiä asioista mitä haluamme lastemme oppivan ennen omilleen muuttoa. Perus kotityöt, toisen ihmisen kunnioittaminen ja arvostaminen, tunnollisuus työtä kohtaan ja rahan käyttö, olivat varmaan eniten esille nousseet asiat. Tämä onkin ihan oma lukunsa, ja mikäli mielii välttää elämäntapalusmujen kasvatuksen, on aiheeseen tarpeellista syventyä jo keski-lapsuudesta lähtien.

Kaveritaidot, ja kiusaamisen ehkäisy, ovat olleet puheissa monella eri tasolla. Vanhempainyhdistyksessä on asiaa pohdittu, samoin sivistyspalveluiden lautakunnassa. Eilen hesaria lukiessa törmäsin kasvatustieteiden tohtorin, Laura Repon haastatteluun, jossa käsiteltiin tunnetaitojen ja kaverisuhteiden yhteyttä. Artikkeli oli niin mielenkiintoinen, että mun piti heti kysyä kirjastosta onko hänen kirjaansa Kaveritaitoja saatavilla. Paikalliskirjastossa ei ollut, mutta Kokkolassa se oli hyllyssä, ja sain sen jo tälle päivälle. Hienoa! Kirjastosta löytyi pari muuta oikein mielenkiintoista kirjaa myös. Ja ehdimmepä viime tipassa ihailemaan koululaisten näyttelyä, jossa omienkin lasteni töitä oli esillä.

Kirjasto on niin mukava paikka. Kirjarakkauden olen perinyt kotoa, ja usein kirjastoon mennessäni, lehtisalissa isä on jutustelemassa muiden aktiivikävijöiden kanssa, tai lukee päivän lehtiä. Hyllyjen välissä haaveillessa sydänalan täyttää sama ihana tunne, kuin lapsena. Mitä kaikkea kiinnostavaa sieltä löytyykään? Aikaa kuluisi vaikka miten. Tätä kertaa tunnelmointia helpotti sekin, että kuopus nukkui autossa. Niimpä ehdimme isompien kanssa katsella vähän tarkemmin kirjoja, eikä kukaan intaantunut juoksemaan hyllyjen väleissä. 

Kannuksen kirjasto on kyllä kaikin puolin lapsiystävällinen paikka, ja vaikka se hiljaisuus saa itsessänikin aina hyssyttely reaktion aikaan, niin koskaan en ole kokenut paheksuntaa henkilökunnan toimesta, vaikka elämöintiä vähän olisikin. Useammin vain pitäisi pääkirjastossakin käydä, vaikka meillä onkin oikein hyvä kirjasto omalla kylällä. Korpelan kyläkirjaston satukirja valikoima on monipuolinen, ja sieltä löytyy paljon klassikoita jotka on pääkirjastosta poistettu jo ajat sitten. Myös niitä ihania nostalgisia joulukirjoja, joiden aika alkaakin olla nyt.

Viikonloppu oli juhlien täyteinen, ja sukulaisia nähtiin kunnolla pitkästä aikaa. Isän kanssa on aina hyvin mielenkiintoista keskustella historian tapahtumista, hän tuntee mm.suomen lähihistoriaa hämmästyttävän hyvin. Sisällissota, ja sodat ylipäätään, nousivat keskeiseksi puheenaiheeksi, kun muistelimme isän isää Jalmaria sekä hänen isäpuoltaan Kalle-vaaria. Jalmari-pappakin on ollut mukana sekä sisällissodan että talvi ja jatkosodan tapahtumissa. Monta jännittävää tarinaa sieltä löytyy. On hienoa, että juhlavuosi on huomioitu niin monipuolisesti kulttuuririennoissa ja muuallakin. Itsenäisyyteen ja kansan vaiheisiin keskustelut päätyvät entistäkin useammin, ehkä se johtuu siitä, että juhlavuotta on pidetty hyvin esillä. Minä olen varmaan vähän tällainen vanhana syntynyt, sillä yhä useammin huomaan pohtivani sodan eri osapuolten taustoja, ja löydän itseni lukemasta milloin mitäkin aiheeseen liittyvää.

Sukupolvien ketju on niin mielenkiintoinen asia. Etenkin sodan ja kasvatuksen vaikutus lapsiin, ja ihmissuhteisiin ylipäätään, on todella mielenkiintoista. Mitä itse voisi historiasta oppia? Mitkä olisivat ne keskeisimmät asiat joita lapsille opettaa, että heistä kasvaisi isänmaallisia, ja toisia kunnioittavia aikuisia. Tällä hetkellä luvun alla oleva Punaisten naisten tiet kertoo surullista tarinaa osin tahtomattaan vaikeuksiin joutuneista naisista, ja siitä, miten paljon etenkin työläisväestön lapset saivat kärsimystä osakseen sisällissodan myötä. Lasten oli istuttava muottiin, oltava kuuliaisia ja mahdollisimman vaivattomia, keinolla millä hyvänsä.

Onneksi siitä on tultu paljon eteenpäin, ja opittu ymmärtämään myös hankalan lapsen käytöksen takana olevat asiat. Meidän nelivuotias Kalle, lukeutuu siihen vilkkaaseen lapsiainekseen, jonka kaltaiset ovat saaneet ennen vanhaan tuntea nahoissaan ”kurittomuuden” ja jääräpäisyyden. Ja mikä surullinen lopputulos siitä on seurannut, murtuneita mieliä maa pullollaan, päihteisiin hukutettua rakkaudettomuuden kokemusta, ja omaa hallitsematonta väkivallan käyttöä. Voi miten se riipaiseekaan ajatella, että aikuiset voivat olla niin säälimättömiä ja yksioikoisia temperamentikkaan lapsen kohdalla.

Jalmari oli kolme sotaa elänyt, kaikin tavoin ajatellen, kovan lapsuuden ja elämän elänyt. Biologisesta isästä ei ollut tietoa, mutta Kalle-vaari, isäpuoli, oli Iida äidin rinnalla kaikesta ajan ankaruudesta huolimatta, pystynyt ilmeisesti osoittamaan riittävästi rakkautta, jotta Jalmarista kasvoi oikeudentuntoinen ja tervehermoinen mies. Näin olen asiaa ynnäillyt.

Isäni, joka oli vilkkaan sorttinen lapsi, ja monessa kolttosessa mukana, muisteli ettei Jalmari koskaan ollut hänelle sanonut pahaa sanaa. Varmastikin asioista on keskusteltu, ja niitä korjattukin, mutta lapsuudesta oli jäänyt mieleen kuitenkin se, että oli saanut ennen kaikkea ymmärrystä osakseen. Se ei ollut tuohon aikaan sodan runtelemille miehille tyypillistä käytöstä, vaan vilkkaammat pojan koltiaiset saivat remmiä, usein pienistäkin syistä, kaiken muun tunnekylmyyden ja kaltoinkohtelun lisäksi.

Äkikseltään ajattelisi, että poliisimies, ja myöhemmin nimismiehenä ja syyttäjänäkin toiminut Jalmari, olisi ollut hyvinkin ankara ja suoraviivainen kasvattaja.  Poikkeuksellista sydämensivistystä on täytynyt siis olla, kun muistot hänestä ovat kertakaikkiaan kultaiset. Isä ihmetteli sitäkin, että Jalmari otti hänet pienestä saakka mielellään mukaan työreissuille ja asioille, sekään ei ollut tuolloin itsestään selvyyttä, että vanhemmalta sai tällaista erityishuomiota.

Laura Repon haastattelusta jäi erityisesti mieleen seuraavat kohdat. Aikuisten pitäisi hylätä rankaisukulttuuri kokonaan. Keskeistä on tunteiden tunnistaminen ja rauhoittumisen taitojen opettaminen. Pieni lapsi oppii tunnistamaan tunteitaan vain tuntemalla niitä. Silloin kun suututtaa, aikuinen kertoo vihan tunteesta, antaa sille nimen ja kertoo, että se kuuluu asiaan. Lisäksi lapsi tarvitsee tiedon, että häntä rakastetaan suuttumuksen tunteesta huolimatta. 

Mielestäni tuossa edellä oli kiteytetysti se oleellisin asia, joka pätee kaikkiin lapsiin, ja erityisesti heihin, joista on riski tulla häiriökäyttäytyjiä. Joka kerta, kun saan lukea jotain lapsen tunne elämän kehittymiseen liittyvää viisasta tekstiä koen, että ehkä hyvä lapsuus voi sittenkin olla mahdollista isolle osalle suomalaislapsia. Näitä asioita vain pitäisi pitää vielä paljon enemmän ja selkeämmin esillä. Edelleen on olemassa aikuisia, jotka eivät ymmärrä että huonon käytöksen takana etenkin alle kouluikäisen lapsen kohdalla, on itsesäätelyn puute, ei lapsen pahankurisuus tai ilkeys.

Jos Jalmarin kaltaiset isät ovatkin olleet vähemmistö menneillä sukupolvilla, ei niitä vieläkään liikaa ole. Aikuiselle on helppo ja houkutteleva tie joko antaa lapsen käyttäytyä miten vain ja levittää kätensä avuttomana, tai toisaalta kasvattaa liialla suoraviivaisuudella ja ankaruudella, kun keskustelulle ei löydy riittävästi viitseliäisyyttä. Molemmilla tavoilla häiriökäyttäytyjä on kouluun mennessä jo hyvässä vauhdissa, ja kierre on valmis.

Lempeästi luja. Siinä on haastetta itsellänikin äitinä jokaiselle päivälle. Onneksi tiedostaminen ja rehellinen asian pallottelu, on jo hyvä suunta. Lopputulos punnitaan sitten parinkymmenen vuoden kuluttua, kun saa tai joutuu arvioimaan suhdettaan aikuiseen lapseen, ja lapsensa suhdetta muihin ihmisiin. Toivottavasti saisin joskus olla noin kauniiden muisteluiden kohde, kuin Jalmari-pappa isälleni on. Että lapselle olisi välittynyt etupäässä rakkaus ja hyväksyntä, ja hän osaisi näitä asioita viedä eteenpäin ja tehdä omiin lapsiinsa rakastavan ja läheisen suhteen

 

Paremmat perhepalvelut kotikuntaan

Kirjoittamisen äärellä ”pitkästä aikaa”. Välillä mietin, pitäisikö pilkkoa postauksia pienempiin osiin, ja kirjoittaa useammin. Ehkä pitäisi. Näin kerran viikossa tahdilla asioita on mielessä jo melko paljon, ja teksteistä tulee aika pitkiä. Lukijalle olisi varmaan mielekkäämpää lukea niitä osissa, mutta jotenkin tässä touhun keskellä tuntuu helpommalta kirjoittaa kerralla pidemmästi. Vaikka toisaalta, tasan sama aika siihen menee, kirjoittaako kerran viikossa pitkän tekstin vai kaksi kertaa lyhyemmän 😀 Tällaisia pohdintoja täällä. Kuitenkin olen ajatellut, että tuotan sisältöä tänne siten kuin se ”luonnostaan” tapahtuu. Siksi lopputulos on varmaan aikamoinen sillisalaatti, mutta varmaan tekijänsä näköinen toivottavasti myös myönteisessä mielessä.

Syvälliset pohdinnat ”vaikeista asioista” ovat jääneet vähemmälle. Ehkä ne ovat jossain rivien väleissä, ja vähän siellä täällä riveissäkin, sillä lopulta perhe,-ja sosiaalipolitiikka ovat konkretian tasolla hyvinkin vaikeita ja syvällisiä, pohdintaa tarvitsevia aiheita.

Syksy on ollut varsin luottamustehtävien täyteinen, mutta kuitenkin koen, että olen päässyt hyvin alulle omissa tavoitteissani edistää Kannuslaisten lapsiperheiden asioita.

Viimeiseen viikkoon on mahtunut monta kokousta, niin paikallisosaston toiminnan, piirin toiminnan, maakuntauudistuksen ohjausryhmän, kuin valtuustonkin tiimoilta. Paljon asiaa siis. Päällimmäisenä mieleen on jäänyt perhe,-ja ympäristöpolitiikka.

Mitä perheelliset sitten Kannukseen tarvisivat minun mielestäni?

-Avointa päiväkotitoimintaa/lapsiparkkia, johon hoitoon voisi tuoda myös ihan pieniä lapsia(tämä on muuten hassua, että lähes kaikki lyhyt aikaista hoitoapua tarjoavat tahot, ottavat vain yli 3-vuotiaita. Esim.seurakunnalla oli lapsiparkki jossain vaiheessa, mutta muistelen että sielläkin hoito oli tarkoitettu vain isommille lapsille).

-Vanhan aikaista äitilähtöistä kotiapua, jossa lähtökohtana olisi perheen tarpeet, eikä ylhäältä tuleva määritelmä siitä, missä asioissa kuuluu auttaa.

-Vertaistukitoimintaa, erilaisia ryhmiä joissa voisi saada tukea vanhemmuuteen, esim. erityislapsen vanhemmuuden vertaistukiryhmä, imetyksentuki ryhmä, ylisukupolvinen ystävätoiminta jne.

-Yhteisöllisyyttä edistävää toimintaa myös ilta-aikana, jolloin työssäkäyvätkin vanhemmat pääsisivät tutustumaan muihin perheisiin.

Nämä asiat kun saataisiin aivan loistavan neuvolan, varhaiskasvatuksen ja peruskoulujen rinnalle, ei voisi olla kuin hyvä lopputulos!

Mikä se LaPen rooli tässä oikein on?

Tällä hetkellä meneillään on valtakunnallinen LaPe hanke, joka on yksi sosiaali,-ja terveysministeriön kärkihankkeista, ja sen tavoitteena on vuosien 2016-2018 aikana uudistaa lapsi ja perhepalvelut vastaamaan paremmin lasten nuorten ja perheiden tarpeita. Ensisijaista muutoksessa on lapsen etu ja oikeudet, sekä vanhemmuuden tuki.

Eilen saimme jutella ministeri Annika Saarikon kanssa uudistuksen tilasta ja tavoitteista. Kuulimme, että Keski-Pohjanmaalla ollaan aivan loistavasti päästy muutoksen vauhtiin, ja koko maakunnan ylpeys, maan ensimmäinen Lastenpäivystys on hiljattain startannut Kokkolassa!

Keski-Pohjanmaalle on suunnitteilla Perhekeskustoiminta, jossa tavoitteena on että Kannus, Kokkola ja Kaustinen perustavat Perhekeskukset, ja pienempiin kuntiin tulee toimimaan hieman erilaiset Perhetorit. Perhossa Perhetori on jo omatoimisesti saatu alulle, kun vain ehdin, niin lähden ehdottomasti tutustumaan heidän toimintaansa.

Kannukselle Perhekeskus on aivan loistava tilaisuus saada perhepalvelut aivan uudelle tolalle. Perhekeskuksessa vahvistetaan neuvolan, kaupungin, koulun, seurakunnan ja järjestöjen esim.MLL vuoropuhelua niin, että kaikki perhettä tukevat tahot katsoisivat perheen asioissa samaan suuntaan, ja että turvaverkko voisi aivan oikeasti haarukoida sisäänsä jokaisen perheen, jo ennen kuin ongelmat ovat kulminoituneet.

Perhekeskusta on suunnittelemassa LaPe hankkeen hanketyöntekijä Suvi Pokelan johdolla moniammatillinen työryhmä, jossa on myös seurakunnan ja järjestöjen edustus. Jatkossa olen itse mukana työryhmässä, ja toivotaan, että pian saamme nähdä jotain konkreettista Perhekeskukseen liittyen.

Vuoden vaihteessa, kun lupauduin ehdolle kuntavaaleihin, oli mielessäni jo selkeä visio siitä, mitä asioita haluan lähteä edistämään. Lape hanke oli minulle vain vähän tuttu, ja mitä paremmin pääsen siihen sisälle, sitä paremmin ymmärrän, että hankkeen tavoite on juuri niiden asioiden kuntoon laittamisessa, missä itsekin olen ongelmat nähnyt. Tästä voinee päätellä sen, että tilanne ei ole vain Keski-Pohjanmaalla tämän kaltainen. Upea ajatus onkin, että koko maassa saataisiin tuntuva muutos aikaan niin, että ajatukset eivät jäisi vain puheen tasolle tämän pari vuotisen hankkeen ajaksi, vaan että Perhepalvelut oikeasti saataisiin uudistettua niin, että esim.10vuoden päästä käytännöt olisivat toiset kuin nyt, ja myös säästöä olisi saatu aikaan.

Mistä leikataan, mitä tehostetaan?

Sana säästö, saa veronmaksajat aina varpailleen. Vieläkö tässä nyt säästetään ja leikataan? Kipeäksi saa veroilla itsensä maksaa, ja palvelut sen kuin huonontuvat! Ei näin!

Sote uudistuksen päätavoite on ihan oikeasti IHMINEN! Vaikka media haluaa viestittää muuta, niin totuus on se, että ihminen on edelleen keskiössä, ja niin kuuluu ollakin. Kyse on siitä, että Sote menoissa on esim.perhepalveluiden kohdalla on niin paljon väärin ohjattua rahaa, osin hallinnon repaleisuuden, osin vanhanaikaisen järjestelmän vuoksi, että tilanne on koko maalle kestämätön. Ja siihen pitää saada muutos. Yhtä aikaa on mahdollista sekä säästää rahaa, että parantaa palvelua. Se on oikeasti mahdollista, niin uskon.

Vai mitä olette mieltä siitä, että maassamme käytetään neljännes miljardi veroeuroja lasten ja nuorten psykiatriapalveluihin? Eikö jossain ole ”mätää” kun näin on? Jos tämä raha osattaisiin todella satsata ennaltaehkäisevään palveluun eikä odotettaisi korjaavien palveluiden moninkertaisia kustannuksia, uskon, että tämä viidenneksi onnellisin kansa, voisi voida vieläkin paremmin!

Tästä asiasta olen puhunut kunnallisissa luottamustoimissa monessa eri kohtaa. Ei se Soite menojen ihmettelyllä tämä tilanne miksikään muutu. On nähtävä syvemmälle, mietittävät mitä tapahtui ennen, kuin erikoissairaanhoito ja/tai lastensuojelu tuli kuvioihin? On uskottava ennaltaehkäisevän avun voimaan, ja löydettävä rahaa niiden toimintojen tehostamiseen!!

Yhteinen vastuu lapsista.

Lapset ovat periaatteessa yhteiskunnan yhteistä pääomaa. Toki biologisesti he ovat oman perheensä lapsia, mutta jotta tulevaisuuden hyvinvointiyhteiskunnan kantokyky saataisiin taattua maximaalisesti, tulee heihin suhtautua myös yhteisenä pääomana, jonka hyvää mielenterveyttä ja onnellista lapsuutta haluaa koko yhteiskunta kaikin keinoin tukea.

Toki päävastuu vanhemmuudesta on aina perheillä, mutta siinä ajatuksessa on menty kuitenkin liian pitkälle. Se ei ole oikein, että perhe joutuu ”anelemaan” apua, ja venyttämään avun tarvettaan niistä pienistä asioista siihen saakka, kun jo joudutaan tukemaan monilla eri tavoilla. Silloin jonkinasteinen vahinko on jo tapahtunut. Tällä tarkoitan sitä, että peruskokemus perheillä on, että yksin kuuluu pärjätä, ja lievien arjen hallinnan ja jaksamisen vaikeuksia koitetaan ratkoa perheen sisällä.  Vaikka todellinen apu tulisi juuri siinä, että sitä arkipäivän apua saisi heti pieneenkin tarpeeseen, ja voisi kokea eheytyvänsä ja voimaantuvansa, Selviäisi taas arjesta, ellei aina optimaalisesti niin ainakin kohtuudella.

Isoin virhe mitä perhepalveluissa tällä hetkellä tehdään, on se ajatus että autetaan sitten vasta kun jonkinlaista jaksamisvaivaa jo on. Silloinkin auttaminen on liian tehotonta niihin kustannuksiin nähden mitä siitä syntyy. Tällainen kuva minulla on. Juuri eilen Annika kertoi, miten hienosti esim. Suomussalmella ollaan asian äärelle herätty. Heillä jokainen lapsiperhe johon syntyy vauva, saa useamman kodinhoitajan käynnin automaattisesti, ja heidän luonaan vieraillaan myös myöhemmin, esim.lapsen täytettyä kaksi vuotta. Ihan huikeaa!

 

Siellä ollaan ymmärretty asian ydin. Nimittäin vaikka jonkinlaista ”uusavuttomuutta” ja ”mukavuudenhaluisuutta” nykyvanhemmilla olisikin, on ainakin täällä maalla ehdottomasti suurin joukko tunnollisia, neuvokkaita, ahkeria vanhempia, jotka pyytävät yleensä apua vasta sitten, kun ei enää mitenkään jaksa. Ajattelepa, jos jokainen perhe saisi perusavun Suomussalmen mallin mukaan? Lisäksi kiinnitettäisiin erityistä huomiota siihen, että kotipalvelun työntekijät olisivat sekä koulutukseltaan että persoonaltaan tehtävään sopivia ja motivoituneita. Lopputuloksena olisi merkittävä hyvinvoinnin lisääntyminen, ja myös merkittävä säästö erikoissairaanhoidon ja lastensuojelun puolella!

Jos lähtökohta olisikin ”Perheen tulee itse huolehtia voimavaroistaan ja ensisijaisesti selviytyä itse” sijaan esimerkiksi että ”Jokaiselle perheelle tarjotaan maksuttomia käyntejä säännöllisesti, ja näin vahvistetaan perheen jaksamista, sekä pysytään kartalla perheen todellisesta tilanteesta” olen varma että monelta kalliimmalta ja kohtalokkaammalta ongelmalta vältyttäisiin.

Tällaisilla ajatuksilla pyrin edistämään Kannuksen ja mahdollisuuksien mukaan koko maakunnan perhepalveluita, aika näyttää, millaiseen lopputulokseen päästään.

Sekä yksi, neljä, tai kymmenhenkinen perhe on normaali ja aidosti hyväksytty perhe.

Olen kirjoittanut tästä aiemmin täällä:

Mistä apua lastenhoitoon, tukea vanhemmuuteen?

Ja yhä edelleen ajankohtaista on ajatus siitä, että tuettaisiin riittävästi niitä perheitä, jotka lapsia haluavat vaikka useammankin saada, koska yhä enemmän on ihmisiä, jotka eivät syystä tai toisesta koskaan saa sitä ensimmäistäkään.

Tämä on mielestäni se ydin asia. Että ei tarvisi neuvolassa hävetä joskus vähäisiä voimiaan, anteeksi pyydellen, että kun nyt itseni olen tähän tilanteeseen saattanut. Ei tarvitsisi kadulla tuntea pitkiä katseita, kun kaksosten rattaiden lisäksi on vielä pari pientä pyöräilijää vierellä. Monilapsiset perheet pitäisi nähdä vahvuutena, ei rasitteena, sillä sitä ne eivät todellakaan ole!!

Koko yhteiskunnan lapsimyönteisyyttä edistävän kulttuurin luominen on juuri nyt enemmän kuin tarpeen, jos oikeasti ymmärretään kuinka kohtalokasta tämän hetkinen alhainen syntyvyys on tälle maalle! Ei kuulosta järin hyvältä, että 100 vuotiaaseen rakkaaseen isänmaahan syntyy vähemmän lapsia kuin koko itsenäisen Suomen historian aikana. Tämä suunta on varmasti mahdollista muuttaa sillä, että hyväksytään perheiden moninaisuus, sekä tietoinen lapsettomaksi jääminen, että suurperheen ihanne.

Ajatelkaapa, että meillä Keski-Pohjanmaalla on maan korkein huoltosuhde, ja se ei johdu ikääntyneistä, vaan runsaasta lasten ja nuorten joukosta. Mikä vahvuus ja voimavara! Etenkin kun muun maan syntyvyystilastot synkkenevät vuosi vuodelta.

Muistetaan olla siitä ylpeitä 🙂

Oman perheen arjen tiimellys on ollut taas varsin vilkasta. Perinteeksi muodostuneet sillisalaatti kuvat viikon varrelta, liittyvät tekstiin milloin enemmän, milloin vähemmän. Yritän kuitenkin tekstiä jotenkin kuvittaa. Takapihan suuri kuusi, johon olisi niin hienoa joskus väkertää ulkovalot. Talvinen pihamaa, ja sinne sikin sokin levittyneet talvilelut. Siinä myös yksi ikuisuus aiheista, ”viekää sitten paikoilleen…” aina sama lopputulos. Viimeinen  kuva kertoo myös ihmisen kokoisen äidin arjesta monilapsisessa yrittäjäperheessä. Äidistä, jonka intohimo perhepolitiikkaan on niin suurta, että kodinhoito jää monesti tärkeysjärjestyksessä kauimmaiseksi.

 

Tämä sotku saatiin aikaan yhdessä illassa ja aamupalalla. Kokouspäivän jälkeen keskityttiin yhdessä olemiseen, ja sylittelyyn, ja illalla mentiin ajoissa nukkumaan. Tällaisina päivinä, kun mies on iltaan saakka töissä, itse on ollut koko päivän menossa ja illalla kaikki kaipaavat huomiota, on onnellista, että on oivaltanut, ettei perheen hyvinvointi ole suoraan yhteydessä kodin siisteyteen, vaan mittarina ovat onnelliset ihmiset.

Epätäydelliset, keskinkertaiset vanhemmat, mutta kyllin hyvät luomaan lapsilleen lähtökohdat hyvään elämään. Avuliaat ystävät, tukea antava mummula, tekevät mahdolliseksi tasapainon tällaisenkin arjen keskellä. Valitettavan monilla tukiverkosto on paljon ohuempi kuin meillä, tai sitä ei ole ollenkaan. Siksi juuri tarvitaan  yhteiskunnan taholta toimia, jotta kaikilla suomalaisilla lapsilla olisi riittävän hyvä alusta ponnistaa kohti aikuisuutta. Että vanhemmista myös he, jotka yksinäisyyttä ja näköalattomuutta kokevat, tuntevat usein riittämättömyyttä ja ahdistusta, voisivat tulla nähdyiksi, kuulluiksi, kokea rakkautta ja huolenpitoa. Että jokaisella olisi tasa-vertainen mahdollisuus olla kyllin hyvä vanhempi, ilman supervoimia. Se ei väsyneenä ja yksinäisenä onnistu.

Nyt on hyvä tarttua taas kiinni arjen askareisiin, sitä ennen tosin on aivan pakko ulkoilla, sää on niin kaunis taas!