Uusi vuosi alkaa taas

Uusi vuosi ja uudet kujeet, vai miten se meni? Mun kohdalla täytyy sanoa että kujeet on kyllä vuodesta toiseen ne samat vanhat, mutta vuosi sentään vaihtuu, ja tuo yleensä aina mukanaan jotain uutta.

Tuleva vuosi tuo, mikäli kaikki sujuu hyvin, uuden perheenjäsenen perheeseemme. Niin paljon odotetun ja toivotun vauvan. Sisarukset ovat itkuksi asti harmitelleet miten voi olla mahdollista, että kaikille muille tulee vauva muttei meille. Lapset on niin herttaisia ajatuksineen.

Ultrakuva toi joulun kertaheitolla koko perheelle, ja niissä tunnelmissa onkin menty viimeiset viikot. Pikku asukkaasta johtuen, on blogikin elänyt hiljaiseloaan enemmän ja vähemmän koko loppuvuoden. Sen verran voimakkaasti alkuodotus on taas invalidisoinut minut, että ajatukset on olleet vain siinä hetkessä, jota kerrallaan on elänyt.

Onneksi pahoinvointi näyttää nyt kuitenkin asettuneen. Elsalta se kesti monta kuukautta hirvittävän pahana, eikä tuosta ajasta ole paljon muita muistikuvia kuin makaaminen, ja kuningatar viilis, ainoa ruoka mitä pystyi syödä.

Syksy on ollut sikäli haastava, että tätä raskautta ennen oli lyhyt epämääräinen raskaus, jonka aavistinkin päättyvän siten kuin se päättyi, eli keskenmenoon. Kuitenkin alkuraskausoireet ehtivät senkin ajan olla vaivana, joten tässä on elelty tätä alkuraskausolotilaa melko kiitettävän pitkään.

Nyt kuitenkin on toiveikas mieli siitä, että arki taas asettuu uomiinsa, ja jaksaa tehdä muutakin kuin ihan pakollisen.

2017 vuosi on ollut hyvä. Työntäyteinen, uutuuden kutkuttama, haastava ja onnellinenkin. Yritys on päässyt hyvin jalalleen, ja luottamustoimiinkin on kehittynyt jo jonkinlainen rutiini. Ekaluokkalainen on sopeutunut kouluun hyvin. Kannuksessa on saatu orastavia merkkejä tulossa olevasta positiivisesta nosteesta. Ei voi siis valittaa.

Uudenvuodenlupaus jäi kuitenkin täyttämättä tältä vuodelta. Tai no, kyllä se viime tipassa mieheni toimesta sai väliaikaistäytäntöönpanon, mutta virallisesti jäi puolitiehen. Nimittäin nimikyltin hankkiminen postilaatikkoon. Kyllä. Luit oikein. Näin pieni asia, ja unohtui silti johonkin arjen jalkoihin lähes koko vuodeksi, kunnes taas joulun lähettyvillä heräsin huomaamaan että postilaatikossa ei tosiaan ole sitä nimeä, ja kohta joku korttien jakaja tulee ovelle kun oikeaa laatikkoa ei löytynyt.

Näin niissä lupauksissa monesti käy, mutta silti pitää olla tavoitteita. Puolustan saamattomuutta sillä, että jotain muuta tärkeää on kyllä tullut hoidettua. Jotenkin tämä nimikyltti asia on niin hupaisa. Esikoinen, Lilli, joka on niin pedantti luonteeltaan, että hänellä ei takuulla tule koskaan olemaan esim.tämän kaltaista saamattomuutta, kuin nimen huolehtiminen postilaatikkoon, määräsi viime joulun alla minut lupaamaan nimikyltti asian puolesta.

Hän ihmetteli miten kukaan osaa jättää joulukortin oikeaan laatikkoon, kun meillä ei lue nimeä, ja keksi että nyt äiti teet semmoisen uudenvuoden lupauksen, että hommaat kunnollisen nimikyltin, koska tuo tussilla kirjoitettu ei pysy kuin vähän aikaa, ja suurimman osan ajasta laatikko on ilman nimeä.

Nyt sitten joulun alla tämä asia palautui mieleen, ja nauratti. Näin meillä. Jospa lupaus saisi vuoden lisäaikaa, ja ottaisin oikeasti asiaksi huolehtia nimikyltti laatikkoon.

Joulu tuli ja meni taas kovalla tohinalla, mutta mukavalla rennolla otteella. Juuri mitään jouluruokia en pystynyt syömään, mutta sydämen joulu tuli kaikesta huolimatta. Ja se joulu onkin totta joka päivä, tallin seimeen syntynyt, ja ylös noussut Jeesus Kristus, maailman vapahtaja.

Joulun sanoma on puhutellut jälleen väkevästi, ja saanut entisestäänkin ajatuksiani lähemmäksi heitä, jotka yksinäisyyttä ja osattomuutta elämässä kokevat. On ollut lohdullista huomata, että kaiken lahjahömpötyksen ja kaupallisen joulun turhuuden lomassa, mediassa on ollut esillä myös tämän ajan iso ongelma, yksinäisyys ja syrjäytyminen.

Tulevana vuonna toivon, että yhä enemmän saisi lukea kolumneja, blogeja, somepäivityksiä ja uutisia, jotka herättelisivät meitä jokaista näkemään mitä tarkoittaa yhteisvastuu lähimmäisestä. Se viesti, joka oli joulun herrankin keskeisin sanoma ihmisille lähimmäisen näkeminen jokaisessa luodussa, vastuu hänestä ja rakastamisen tärkeys.

Toivon että jokainen rohkaistuisi pitämään esillä tätä elämän tärkeintä asiaa, rakkautta. Millään muulla ei ole lopulta väliä sen kysymyksen rinnalla, rakastaako kukaan minua. MeToo kampanja on havainnollistanut hyvin sitä, miten suuren yhteiskunnallisen keskustelun voi saada aikaan sillä, että jokainen rohkeasti kertoo kokemuksiaan ja mielipiteitään eri kanavilla. Keskustelee niistä ihmisten kanssa, pohtii some päivityksissä jne.

Liiasta itsekkyydestä luopuminen ja lähimmäisen kohtaaminen ovat asioita, joilla jokainen meistä voi kantaa yhteisvastuuta, ja näin omalla pienellä panoksella vähentää yksinäisyyttä, ja luoda toiveikkuutta sinne, missä toivottomuuttakin usein koetaan. Aivan pienikin teko ja huomion osoitus, voi olla ratkaiseva yksinäisyyttä kokevan tulevaisuuden kannalta. Jukka Salmisen kauniin lasten laulun sanat sopivat hyvin kuvaamaan tätä tärkeää sanomaa.

Koulun pihamaalla tytöt, pojat juokse leikeissään
Mutta yksi joukosta on jäänyt syrjään hämärään,
Joku huomaa hänet, vierelle käy mukaan rohkaisee,
Hymy kasvoille jo piirtyy, ilo kasvaa, laajenee.

Enkelinä tosillemme jokainen kai olla saa
Enkelinä, joka kotiin kuljettaa ja lohduttaa
Enkelinä toisillemme ehkä pienen hetkisen
Enkelinä kosketuksen voimme jakaa lämpöisen

Hymy, katse kosketus tai lämmin sana ajallaan
Apu pieninkin voi suuren riemun tuoda mukanaan,
Meille annettu kädet, jalat, lämpö sydämen,
Antaessaan saada voi näin lupaa kirja kirjojen.

Kujeet ovat vanhat tutut itselläni tulevallekin vuodelle, kuten alussa jo mainitsin. Keskustelu, väittely, yhdessä pohtiminen, kantaa ottaminen, ja rakentavien uusien toimintatapojen löytäminen olkoot suurimmat tavoitteet vuodelle 2018. Ja se rakkaus, siinä on tavoitetta jokaiseen päivään. Että huomaisin, pysähtyisin, välittäisin <3

Blogi on ollut todellinen sillisalaatti kaikkea sitä, mistä alun perinkin halusin kirjoittaa. Se ei ole lukijakunnan profiloinnin kannalta ollut mitenkään tavoitteellista, enemmänkin kirjoittaminen on ollut vain yksi tapa muiden joukossa pitää ääntä tärkeäksi kokemista asioista. Silti on ollut lämmittävää miten moni on kertonut lukevansa, ja tilastotkin ovat kivasti nousussa. Kaiketi olisi paikallaan luvata säännöllistä postaustahtia, mutta kuitenkaan en sitä tee. Elämän yllätyksellisyys on tähän mennessä opettanut sen, että asiat pitää rukata säännöllisesti tärkeysjärjestykseen, ja tässä kohtaa se varmasti tarkoittaa sitä, että kirjoittamisen tahti vaihtelee muiden asioiden mukana.

Rakkauden täyteistä, kiireetöntä, välittävää ja vastuullista vuotta 2018!!

 

Joulukorttikuvat lapsista

Niin vain sain kuvat otettua, vaikka tiukkaa teki. Joskus on tosin mennyt vieläkin täpärämmälle, että ei ihan pohjanoteeraus kuitenkaan.

On se kumma, löydän aina itseni samasta tilanteesta, tekemässä sataa asiaa päällekkäin, lomittain ja vähän miten päin milloinkin. Onneksi Luoja on antanut mulle synnyinlahjana hyvin stressivapaan luonteen, sillä en tiedä mihin itseni kanssa joutuisin, jos tämän kaiken suhaamisen lisäksi vielä stressaisin odottavia töitä.

Tietysti jonkinlaista huokailua aikataulujen suhteen on minullakin. Kuitenkin olen niin miljoonasti nähnyt sen, miten asiat kuitenkin hoituvat ajallaan, vaikka viime tipassakin, kun vain määrätietoisesti päivittäin keskittyy niihin oleellisimpiin, sillä hetkellä tärkeimpiin.

Harmillisesti sekä maakuntauudistuksen ohjausryhmän swot-työpaja, että viimeisin kokous jäi minulta väliin. Nyt on ollut niin paljon menoa, että pakko priorisoida. Etenkin työpaja työskentelyn tulevan maakuntastrategian parissa näen tosi tärkeänä. Jotenkin on sellainen lupaavan oloinen tunnelma, että maakuntamme perhepalveluita pääsisi oikeasti kehittämään sellaiseen suuntaan, kuin tarve on, sen verran paljon ne on puheissa liikuskelleet.

Tässäpä kuitenkin maistiaisia joulukorttikuvista. Voi että nautinkin lasten kuvaamisesta! Ihan turhaan harmittelin kun sää on päivä toisensa jälkeen ollut pilvinen, ihan kivoja kuvia tuli silti. Vaikka se auringon pilkistys olisikin ollut suloista.

Niin se vain joulu kiiruhtaa luoksemme, ja kuvaustouhujen, ja jo pitkään kuuntelemieni joululaulujen myötä joulumieli on hiipinyt sydämeen. Vielä jos pääsisi pariin konserttiin ennen pyhiä, olisi tunnelma varmasti taattu.

Kehukeskiviikko

Tänään se on valtakunnallisesti käynnissä. Nimittäin kehukeskiviikko! Ensimmäisissä blogiteksteissä kaavailin, että kehukeskiviikkoja tulee näkymään minunkin some kanavilla säännöllisesti. Myös lauantailöydöt, kirppisten kunniaksi, oli suunnitelmissa. Kehukeskiviikkoa ajattelin pitää esillä facessa ja lauantailöytöjä instassa.

Nyt kuitenkin ollaan tilanteessa, että ensimmäistäkään julkaisua kehumisen merkeissä ei ole julkaistu, mutta kuvia kirppislöydöistä senkin edestä. Miten se nyt näin meni?

Kirppislöydöt tuovat aina yhtä paljon iloa itselleni, ja niitä on myös helppo jakaa muille, ja siten kannustaa aktiiviseen kirppiskiertelyyn. Kirppislöytöjen hehkutus on yleisluontoista, ei niin henkilökohtaista kuin suora kehuminen. Vähän niin kuin säätäkin on helppo kehua, se ei herätä kenessäkään henkilökohtaisesti mitään erityisiä tunteita, vaan siihen on helppo yhtyä. Niin myös kirppislöytöihin, ”vau, hieno löytö, minäkin löysin viime viikolla…”

Kehuminen taas. No, ei se mitenkään vaikeaa ole sekään, kun vain spontaanisti tönäise itseään ja komentaa, ”sano!”. Itse ainakin löydän kehumisen aihetta hyvinkin herkästi, ja olen tehnyt itseni kanssa periaatepäätöksen siitä, että sanon sen ääneen kursailematta. Somessa se on kuitenkin tuntunut vaikeammalta.

Yleisesti ottaen suomalaiset tunnetaan aika vaatimattomina kehujina. Kulttuuriperimää kai sekin, mutta miksi emme lähtisi systemaattisesti tätä opittua tapaa muuttamaan, vaikkapa näin valtakunnallisen kehupäivän turvin? Olen kuullut sellaisen parisuhdeneuvon kuin vahvistakaa toistenne itsetuntoja. Sanojan mukaan se on yksi oleellisimmista kestävän yhteiselon takaajista.

Itse olen ajatellut, että nimen omaan vilpittömän kehumisen kautta, toisen itsetunto vahvistuu, ja saa aikaan hyvän kierteen. Aivan samalla tavalla tämä ohje sopii kaikkiin ihmissuhteisiin. Olipa vastapuoli sitten läheinen ystävä, vanhempi, sisarus, työkaveri tai hyvän päivän tuttu. Kehumisella on aina vastapuolen itsetuntoa kohottava vaikutus, ja se voi saada pitkäksi aikaa enemmän hyvää kiertoon kuin uskoisikaan.

Itselläni on mielikuva, että suomalaisten kehumista rajoittaa myös pelko siitä, että vilpitön kehu nähdään ”mielistelynä”, jonain mistä toivotaan toisaalla olevan itselle hyötyä. Ehkä se on yksi asia joka luo arkuutta kehumiseen. Emmehän me kukaan tahdo antaa itsestämme kuvaa ”hyötyjänä” joka sopivan tilaisuuden tullen kehaisee vain siksi, että siitä koituisi etua itselle.

Joskus toki kehuminen on tietynlaista ”mielistelyä” mutta paljon useammin ihan todella vilpitöntä hyvän palautteen antamista. Miten paljon parempia kaikki ihmiset olisivat toisilleen, jos alkaisimme oikein urakalla huomaamaan hyvän toisessa, ja myös sanomaan sen ääneen. Kehusta ilahtunut rohkaistuisi itsekin herkemmin kehumaan jotakin toista, ja niin edelleen.

Myönteinen palaute on ihmiselle elin tärkeää. Se on elintärkeää aikuiselle, mutta lapsen itsetunnon kehityksen kannalta sen merkitys on aivan mittaamaton. Ehkä kehumattomuudellekin löytyy selitys kasvatuksesta. Muista kulttuureista en tiedä, mutta suomessa ainakin on ennen vanhaan ollut yleisesti käsitys, että lapsi ylpistyy kehumalla, ja siksi sitä on vältetty. Sillä on varmasti monen sukupolven yli johtava vaikutus, joka näkyy meissä yhä edelleen.

Kehumatta jäänyt lapsi, kantaa helposti koko elämänsä vaillinaisuuden ja epävarmuuden taakkaa. Epäillen aina omaa riittävyyttään, taitojaan ja osaamistaan. Tällainen negatiivinen ajattelu itsestä, on omiaan luomaan suuria haasteita elämässä ja ihmissuhteissa, ja voi johtaa pahimmillaan mielenterveyden järkkymiseen.

Uskon, että valtaosa tämän päivän pienten lasten vanhemmista, on omaksunut käsityksen siitä, miten tärkeää lapsen arvostaminen ja kehuminen on hyvän itsetunnon rakentumisen kannalta. Se on hyvä se, sillä lapsuudessa koettu häpeä ja arvottomuus, ovat hyvin vahingollisia tunteita, ja kerran pilatun itsetunnon uudelleen rakentaminen, voi olla vuosikymmenien mittainen prosessi.

Kuitenkin kehumista välttävä ilmapiiri vaikuttaa yhä meidän aikuisten kesken. Yleinen ajatus on, että esim.työnantaja kehuu yleisluontoisesti koko työyhteisöä, tai jos joskus kehu kohdistuu jollekin henkilökohtaisesti, on sekin  melko neutraalia, ihan hyvä kamaa.

Onko oikeasti niin vaikea sanoa että hei mahtavaa! Olet ollut superahkera ja sun työpanoksella on ollut iso merkitys lopputulokselle. Hienoa! Jatka samaan malliin.

Onko pelkona, että työntekijät laiskistuvat kehujen myötä, ajattelevat että ei sitä nyt näin paljon tarvitse ahertaa, vähempikin riittää. Tai että ystävä alkaa kuvittelemaan itsestään liikoja, ja peilailee itseään kotona, että totta, kylläpä vain olenkin hyvän näköinen.

Olen miettinyt paljon keskiviikko kehua somessa. Miten sen toteuttaisi niin, ettei kehumisen kohde kiusaannu? Useat eivät kaipaa huomiota itseensä. Vaikka hyvää palautetta on kiva saada kasvokkain, voi julkisesti annettu palaute tuntua liioittelulta.

En ole oikein keksinyt vielä hyvää tapaa tämän toteuttamiseen. Mutta jospa sekin ajan oloon muovautuisi.

Kuitenkin nyt kehukeskiviikkona, on jokaisella lupa ja velvollisuus kehua edes yksi myönteisiä ajatuksia herättänyt ihminen. Sen voi tehdä henkilökohtaisesti, mutta rohkeimmat voivat näyttää esimerkkiä ja kehua julkisesti!

Pari sanaa itsenäisyydestä ja tasa-arvosta

Kylläpä on aika kulunut taas joutuin. Piti oikein tarkistaa että kuinka pitkä aika siitä on, kun viimeksi olen saanut jotakin tänne kirjoitettua.. Yli kaksi viikkoa! Hui! Jospa se joulun jälkeen tasaantuisi.

Luottamustehtävissä, toisin kuin voisi luulla, ei vauhti yhtään hiljene näin joulua kohti, vaan syksyn lisäksi joulun aikakin on melko kiireistä. Keväällä ja kesällä taas vähän tasaisempaa.

Itsenäisyyspäivän virallinen juhlapäivä vietettiin Kannuksessa, kuten kaikesta päätellen joka puolella suomea, asiaan kuuluvalla juhlavuudella. Erityisesti tällaisen isänmaallishenkisen ihmisen mieltä on kuitenkin lämmittänyt se, että Suomi100 teema erilaisine tilaisuuksineen ja tuotteineen, on ollut esillä pitkään ennen varsinaista juhlapäivääkin.

Itsenäisyys, ja siihen liittyvät tapahtumat lähihistoriassa, ovat aina olleet itselleni läheisiä asioita. Kiinnostukseni sodan eri osapuolten näkemyksiin, sodan vaiheisiin, jälleenrakentamisen aikaan, ja inhimillisiin kokemuksiin, on tuonut aivan oman ulottuvuutensa työhöni lähihoitajana sotaveteraanien kuntoutuslaitoksessa.

Se tyytyväisyys, elämän ilo, ja nöyryys elämää kohtaan, mitä sen ajan ihmisillä on sisällään, on huikeaa. Monesti ajattelen, tänä aikana, kun positiivisuus ja myönteinen elämänasenne puetaan ylipirteyteen ja tekoiloisuuteen, ja ulospäin halutaan antaa kuvaa että positiivisuus on jatkuvaa kestohymyä ja teflonia, että tuntisipa isompi joukko ihmisiä tämän sukupolven tarinan paremmin. Ottaisi siitä opiksi, ja ymmärtäisi, että todellinen myönteinen elämän asenne ei sulje surua ja vaivaa elämästä pois, vaan antaa niihin uuden näkökulman.

Sota ajan kokeneille myönteisyys on myös vastoinkäymisiä, sairautta, puutetta, mutta niin, että pohjavireenä on aina toivon näköala. Elämän vaikeudetkin on otettu vastaan Jumalan sallimana, ei aina hymyssä suin, mutta hyväksyen. Elämän realiteettien ymmärrys, ja positiivinen pohjavire, on antanut myös oivan kyvyn myötäelää lähimmäisen tukalaa tilannetta rohkaisten ja kuunnellen, ei kokemuksia vertaillen, vähätellen tai vaikeuksia kokenutta ihmistä itseään vastuuttaen. Toisaalta taas todellisten vaikeuksien kokeminen ja vierestä näkeminen, ovat asettaneet terveen mittarin sille, miten asioihin lähtökohtaisesti kannattaa suhtautua, ettei tulisi valittaneeksi tyhjästä, tai  murehtineeksi sellaista, mihin ei kuitenkaan voi vaikuttaa.

Tällaista todellista ja vastuullista positiivisuutta kaipaan meidänkin pinnalliseen aikakauteemme, jossa tuntuu vain täydellisyydelle löytyvän tilaa. Miten herkästi vaikeuksiin joutunut ihminen jotenkin unohdetaan. Ei uskalleta kohdata. Ei haluta nähdä että tällaistakin voi tapahtua, eikä se useinkaan ole tilanteeseen joutuneen oma vika tai valinta.

Jostakin rivien välistä olen antanut itseni ymmärtää, että satavuotisjuhlinnan myötä kansalaiset ovat hiljentyneet laajemminkin miettimään, ketä me olemme, mikä on menestyksemme salaisuus, ja miksi kaikesta hyvästä huolimatta pahoinvointi vain lisääntyy. Mikä on minun osani siihen?

Olen opiskeluajoilta saakka viettänyt jokaisen itsenäisyyspäivän, ja joulun ajan entisessä työpaikassani. Viime joulu oli ensimmäinen kokonainen joulu ilman töitä. Uskomatonta kyllä, niin ihanaa kun se olikin viettää kokonaan lasten kanssa, siihen liittyi myös haikeutta. Joulutunnelma veteraanien kanssa oli ihan omanlaisensa, ja monesti vanhat yksinkertaiset joulut olivat läsnä tarinoissa ja tunnelmassa.

Samoin itsenäisyyspäivän merkitys on korostunut siellä enemmän, kuin muualla olisi korostunut. Lähiaikoina olen erityisesti tuntenut kiitollisuutta siitä, että olen viimeisten joukossa saanut syvällisesti tutustua tähän hienoon sukupolveen, ja ehtinyt elää heidän lähellään sen ajan kun heitä hyvässä muistissa olevia oli vielä paljon. Rivit ovat harventuneet käsittämättömän nopeasti muutaman vuoden aikana! Heidän tarinoidensa kuuntelemiseen ei ole enää kauan mahdollisuutta hiljentyä, siksi kehoitankin, että hakeutukaa heidän seuraansa, kysykää rohkeasti. Useimmat puhuvat mielellään, ja kokevat sen kunniana, että nuoret ihmiset todella ovat kiinnostuneita siitä, mitä kaikkea he ovat kokeneet.

Työni kautta veteraanit ovat herättäneet kiinnostusta ja uteliaisuutta myös lapsissani, ja ennen meillä olikin tapana vierailla silloin tällöin yhdessä heidän luonaan. Edelliskerrasta oli kulunut luvattoman pitkä aika, joten niinpä päätimme vähän extempore itsenäisyyspäivää edeltävänä iltana piipahtaa heitä tervehtimässä. Surullisen vähän heitä enää oli, mutta kiehtovat keskustelut saatiin aikaiseksi muutaman miehen kanssa. Lasten välittömyys vanhusten kanssa on aina yhtä ihanaa!

Pohdimme paljon maan poliittista tilannetta silloin ja nyt, ja sitä, mikä kantava voima nöyryydellä ja ahkeruudella lopulta on ollut. Eräs heistä totesikin, että vaikka monet muut maat varmaan aikanaan pitivät suomalaisia hulluina, kun niin ahkerasti ja tunnon tarkasti maksoivat sotakorvaukset viimeistä penniä myöden, on kuitenkin juuri se työ, ollut maamme kehityksessä aivan avain asemassa. Miten paljon suomen teollisuus kehittyi juuri sotakorvauksena tehtävien tuotteiden teon yhteydessä, ja kuinka kiivas nousukausi sitten oli, kun se alkoi. Nöyryys ja ahkeruus on koitunut koko kansalle siunaukseksi. Varmasti totta on se, että sen aikainen ahkera työ ja kehitys on myös tämän päivän menestyksemme taustalla.

Juttelimme paljon lapsuudesta, ja siitä miten sen puute on elämää varjostanut. Yksi näistä miehistä kertoi, miten kerjääminen oli hänelle ja sisaruksilleen aivan tavallinen tapa saada päivän ruoka-annos kasaan, ja miten silloin ihmisiltä löytyi ymmärrystä ja myötätuntoa, vaikka jonkinlainen puute oli kaikilla. Minun Aale-poikani on 7-vuotias, ja ihmeeltä se tuntuu, että tämä samainen mies on Aalen ikäisenä ollut jo metsätöissä omaa palstaa harventaen. Hän totesi että näin olojen pitää ollakin, kuin tämän päivän lapsilla on. Ajatella, ei pienintäkään katkeruuden häivää, vain toive siitä, ettei tämä kansa koskaan enää joutuisi sotaa ja kurjuutta kokemaan. Toive, että jokainen lapsi saisi elää oikean lapsuuden, ja myös huoli tämän päivän lasten pahoinvoinnista, huumeista, kiusaamisesta ym.ilmiöistä jotka tuntuvat alati yleistyvän. Tällaiset ihmiset, tavalliset ihmiset, ovat olleet hyvinvointiyhteiskunnan rakentamisen takana. Hyvä tahto lähimmäistä kohtaan, ei verraten, vähätellen, vaan olosuhteen ymmärtäen. Myös oman elämänpolun syyt ja seuraukset.

Hesarissa lastenlääkäri, kehittämisjohtaja Vesa Honkanen kirjoitti hienosti siitä, miten yleisestä käsitysestä poiketen, jossa ajatellaan että erikoisyksilöt ovat avain kansan menestykseen, ja tavallinen ihminen laahaa jossain perässä, nimen omaan tavallisten ihmisten sisukkuus, oman työpanoksen hyvä hoitaminen, ja hyvinvoinnin sekä kansallisen yhteishengen vaaliminen ovat ratkaiseva tekijä menestykselle. Normaali voi muuttaa kaiken. Näin itsekin ajattelen, ja siihen meidän kannattaa lujasti uskoa ja olla ylpeitä omasta panoksesta, vaikka se jollakin mittarilla olisikin vähäisempi kuin joku toinen.

Tasa-arvo, on kaikista tavoiteltavin asia hyvinvointiyhteiskunnassa. Etenkin köyhän ja rikkaan, terveen ja sairaan, lapsen-työikäisen-aikuisen välinen tasa-arvo. Ei siis pelkästään se eniten esillä oleva, sukupuolten välinen tasa-arvo. On hyvä, että eriarvoisuuskehitykseen on herätty myös valtakunnan päättäjien taholla, sillä nyt on  jo korkea aika.

Olen monesti miettinyt, mistä se johtuu, että yhä enemmän sekä julkisessa että yksityisemmässäkin keskustelussa vastakkainasettelu ja oman edun tavoittelu korostuu? Jossakin sen kansamme menestyksen takana olevan yhteishengen ja kristillisen yhteisvastuun lähimmäisestä täytyy vielä uinua, toivottavasti se saadaan nopeasti hereille ja uuteen nousuun.

Sotien jälkeen suomi oli järjestötoiminnan luvattu maa, ja pitkään erilaiset kansalaisjärjestöt olivatkin hyvin aktiivisia saaden paljon hyvää aikaan. Jossakin vaiheessa, ehkä juuri 2000 luvulla järjestöjen ääni on hiljentynyt, ja aktiivisten määrä käynyt vähäiseksi. Onko some, ja elämänmuodon muuttuminen syynä tähänkin, tiedä häntä. Varmaa kuitenkin on, että järjestöaktiivisuudelle on tilausta yhä edelleen, ja järjestötoiminnalla on myös yhteishengen ja yhteisöllisyyden luojana, sekä yksinäisyyden lieventäjänä, aivan erityinen rooli. Monessa kohtaa tämän hallituksen aikana on nähty viitteitä siitä, että järjestöjen aktiivisuutta halutaan herätellä, ja osallistaa heitä päätöksen tekoon entistä enemmän. Kuten joskus aiemmin olen maininnutkin, on tulossa uuden demokratian aikakausi, jossa tavallinen kuntalainen, järjestötoimija, lapset, vanhukset jne.ovat aktiivisessa roolissa päätöksen teossa, eikä asioita johdeta jonkun pienen erityisryhmän toimesta. Hyvällä alulla ollaan 🙂

P.S Kuvat ovat seurakunnan perhekerhon pikkukirkosta, ja Kitinkannuksesta. Lasten kengät herättivät ihastusta papoissa, että ollakin noin hyvät nahkakengät! Siinä yhdessä ihmettelimme, että ne on muutamalla eurolla hankittu Kylänraitin kirppikseltä. Pappojen lapsuudessa koko katraalla oli tavallisesti vain yhdet yhteisen kengät, joilla hypättiin ulkona vuorotellen. Köyhimmillä ei niitäkään, pelkät paperista valmistetut, jotka syysloskissa pian hajosivat…