Kesää ja kiitollisuutta

Yli kaksi kuukautta. Tosiaankin yli kaksi kuukautta on vierähtänyt aikaa edellisestä kirjoituksesta. Paljon on tapahtunut tämän kevään aikana, mistä olisi ollut kiva kirjoittaa, mutta tunnit ovat kyllä loppuneet totaalisesti kesken. Se vähäinen kirjoittamisaika, mitä muulta touhulta on jäänyt, on kiitettävästi tullut käytettyä yrityksen investointitukihakemusta ja päivitettyä liiketoimintasuunnitelmaa vääntäessä. Voin rehellisesti todeta, että tuon tyyppisissä hommissa olen niin ulkona mukavuusalueeltani kuin vain voi, ja olen enemmän kuin tyytyväinen että sain kaiken valmiiksi määräpäivään mennessä. Jospa nyt kesällä ehtisi elvyttää vähän tätäkin sivustoa, kun monet ”ikävät” hommat on hoidettu pois alta.

Kesä ja kiitollisuus. Niin vahvoina ovat nämä tunnetilat mielessä juuri nyt. Jälleen voi todeta, että tyytyväisyys ihmisen elämässä ei totisesti tule helppouden mukana, vaan juuri haasteiden saattamana. Haastetta on todella ollut, kun on soviteltu perheen pään ympäripyöreät työviikot, kaksosten odotus, luottamustehtävät ja lasten asiat rinnakkain. Niin vain kesä koitti, ja kaikki käynnissä olevat projektit on saatettu aikataulussa eteenpäin.  Ei voi olla kuin tyytyväinen.

Tänä keväänä kiitollisuus monista luotettavista ja läheisistä ihmissuhteista, on ollut useasti mielessä. Mitä elämä olisikaan ilman yhteyttä toisiin ihmisiin? Niin luottamustehtävissä kuin kotielämässäkin yhteinen päämäärä ja sen eteen työn tekeminen antaa mahdollisuuden paljoon. Miten hienoa onkaan saada toimia eri yhteyksissä paljon itseä fiksumpien ihmisten parissa. Kuulla ja tulla kuulluksi, löytää kompromisseja ja käydä rehellistä vuoropuhelua vaikeistakin aiheista. Oppia ja kasvaa, ja antaa oma näkemys yhteisiin asioihin.

Vaikuttajakiihdyttämön loppuseminaari oli jokin aika sitten. Upea juttu sekin, että sai ja jaksoi olla mukana loppuun saakka. Sai oppia tuntemaan lukuisia eri tason vaikuttajia eri puolilta maata, niin kokeneita konkareita kuin tulevaisuuden toivojakin. Puoluekokous oli hieno päätös kuluneelle vuodelle. Mieltä lämmittävää oli kokea ne ohimennen vaihdetut lukuisat halaukset, ja pikaiset kuulumisten vaihdot, usean vuoden mittaan tutuksi tulleen ihmisen kanssa. Ja miten hienoa olikaan kokea se tunnelma jonka tilaisuuteen voi luoda vain sellainen yhteisen aatemaailman pohjavire, joka tuntuu sanattomana yhteisymmärryksenä silloinkin, kun oikeita sanoja ei tahdo löytyä.

Lapsilla on ollut kesäloman lähetessä ensimmäisenä toiveena vierailla rakastetun satusedän Sakari Topeliuksen lapsuuden kodissa Kuddnäsissä. Ylläolevat kuvat on otettu siltä reissulta. Kylläpä he  ovatkin kevään aikana kasvaneet paljon! Niin, niin kiitollisena ja haikeanakin on mieli heistä. Kaiken kiireen keskellä, on ollut kuitenkin hienoa huomata kasvua myös itsessään, kun on osannut nauttia niistä asioista ja elää siinä hetkessä, joka on kulloinkin ollut käsillä.

Vielä pari kokousta olisi edessä, ja sen jälkeen pieni ”kesäloma”  antoisien luottamustehtävien hoitamisesta.  Voi tätä fiilistä, kun kaikki rästihommat on saanut hoidettua pois, ja voi tuntea tuntien ja päivien pituuden, pitkästyäkin, ja olla vaan. Juuri se hiuksen hieno ero, mikä on rennon pitkästymisen ja kärsimättömän turhautumisen välillä. Se tunne, mitä ainakaan itse en saavuta liiallisella jouten ololla, vaan juuri tällaisen tämän keväisen ajanjakson päätteeksi, kun on saanut aikaiseksi paljon enemmän kuin olisi uskonut, ja voi nauttia lopputuloksesta.

 

Onnellisuus asuu oikeudenmukaisuudessa

Onnellisuus on ollut vahvasti läsnä mediassa viime aikoina. Yk:n tuoreen selvityksen mukaan Suomi on listattu maailman onnellisimmaksi maaksi. Tässä listauksessa Suomi on ollut top viidessä jo ties miten pitkään.

Liikun paljon ihmisten parissa, ja voin sanoa tuntevani melko laajan kirjon eri viite,-ja ikäryhmien edustajia. Keskustelen mielelläni asioista pintaa syvemmällä, ja sekä niiden keskustelujen että yhteiskunnallisen yleiskeskustelun perusteella herää ajatus, että millä tätä onnellisuutta on mitattu?

Mielestäni eriarvoisuus kehityksen vauhdin pitäisi näkyä enemmänkin onnellisuuden laskuna, siitä tosin kertovat mm.masennustilastot, joiden kehno tila ei kyllä ole selitettävissä pelkästään sairauden tunnistamiskyvyn kehityksellä, kuin nousuna.

Mitä ihminen tarvitsee ollakseen onnellinen? Eräässä Ylen onnellisuutta pohtivan artikkelin otsikossa kiteytyi kaikki olennainen ”Suomi on jo niin rikas, ettei raha enää tuo lisää onnea – onnellisuusprofessorin mukaan meidän pitää nyt keskittyä vaurauden jakamiseen sen haalimisen sijaan”.

Mietin, ovatko YK:n tutkimuksessa käytetyt mittarit suuntautuneet enemmän pinnallisiin onnellisuustekijöihin, koska Suomi on saanut parhaan mahdollisen arvostelun? Rahaahan meillä on, ja kaikki aineelliset asiat kaikilla suomalaisilla, myös köyhyysrajan alapuolella elävillä, on maailman mittakaavassa todella hyvin. Jokainen suomalainen edustaa sitä pientä 10% maailman rikkaasta väestöstä, niin uskomattomalta kuin se kuulostaakin.

Onnellisuuden avaimet ovat oikeudenmukaisuudessa, kuten Ylen artikkelista lainaamassa otsikossakin sanotaan, näin itse olen todella kokenut. Tämä on sitä lajia onnellisuudessa, jonka yhteiskunnan kulloinenkin arvojärjestys ihmisten puolesta määrittelee, sillä oikeudenmukaisuutta kansalle jakaa vain sen päättäjät, siihen ei juurikaan yksilö itse pysty vaikuttamaan. Vastuu on siis painava vallanpitäjillä siitä, miten oikeudenmukaisuutta todellisuudessa jaetaan.

Yleinen tasa-arvo keskustelu saa useimmiten itseni ärsyyntymään, sillä se on niin jumiutunut sukupuolien sekä marginaaliryhmien ja enemmistön väliseen tasa-arvoon. Nämä toki ovat tärkeitä aiheita nekin, mutta niiden osalta Suomi on edellä kävijä sen rinnalla, mikä epäsuhta on köyhän ja rikkaan välisessä tasa-arvokehityksessä. Ollaanko siinä edistytty? Ei todellakaan!

Ihmettelen, miten on edes mahdollista, että  näin suurta joukkoa koskeva tasa-arvo kysymys saa näin vähän tilaa mediassa? Miten on edes mahdollista, että tuloeroja tasaamaan kehitetty progressiivinen verotus kurittaa niin ankarasti juuri sitä isoa enemmistöä kansasta, jotka puurtavat ahkerasti kuukaudesta toiseen työtänsä ansaiten parhaimmillaan pari tonnia nettona, useat monta sataa sen alle. Tähän keskituloisen tuloluokan alarajalle kuuluvat rahoittavat isolta osin tämän yhteiskunnan palvelut, jääden itse kuitenkin nipin napin tukirajojen yläpuolelle.

Nyt sitten kuitenkin tullaan tähän varallisuus näkökulmaan, vaikka raha ei määräänsä enempää onnellisuutta nostakaan, on oikeudenmukaisella tulojen jakamisella kuitenkin väistämätön vaikutus onnellisuuteen paitsi elämän helpottumisen näkökulmasta, myös yhteiskunnallisen arvostuksen näkökulmasta.

Keskitulon alarajalle kuuluvissa kansalaisissa on iso osa perheen isiä ja äitejä, jotka ovat vastuussa tulevan sukupolven synnyttämisestä ja kasvattamisesta. Tämän tuloluokan perheellisissä on myös iso joukko niitä, joissa perhe elätetään vain toisen tuloilla. 2000e nettopalkka+lapsilisät ja kodinhoidontuki, tarkoittaa enemmistöllä monilapsisista perheistä n.3000e kuukaudessa. Siitä rahasta ei paljoa ylimääräiseen jää välttämättömien asumis,- ja elinmenojen jälkeen. Ei tarvitse miettiä harrastaisivatko lapset ratsastusta vai laskettelua? Lähdettäisiinkö lomalla Lappiin laskettelemaan vai Kreetan lämpöön.

Hyvääkin kehitystä on tapahtunut, mitä tulee lapsiperheisiin, sillä päivähoitomaksujen tulorajat ovat istuvan hallituksen toimesta säädetty vihdoinkin oikeudenmukaisella tavalla, ja mm.keskituloiset monilapsiset perheet ovat saaneet parhaimmillaan satojen eurojen säästöt niissä.

Yhtä kaikki, juuri keskituloisten puurtajien asemasta pitäisi puhua paljon nykyistä enemmän. Perheellisten työttömien oikeudet, vaikka varmasti pienillä tuloilla toimeen tulevatkin, ja työttömät ylipäätään, ovat esillä mediassa säännöllisesti.

Perheelliset työttömät ovat niitä, jotka parhaimmillaan elävät samalla ”ylimäärä” rahalla, kuin se yhden työssäkäyvän vanhemman monilapsinen perhekin. Uskomatonta mutta totta. Mikä siis kannustaisi ottamaan työtä vastaan matalapalkka alalla, jos siitä seuraa vain lasten päivähoitoruljanssi, ja itsensä tiukille laittaminen esim. tehokkuuskeskeisessä tehdastyössä tai ”duunarina” millä tahansa alalla, saatika pienyrittäjänä?

Kuka puhuisi siitä isosta joukosta esim.täällä Keski-Pohjanmaalla, jotka tunnollisesti maksavat liki kolmasosan pienistä tuloistaan veroa, joiden panos pienyrittäjinä, tehtaissa, alkutuotannossa ym. on olennainen koko maan työllisyyden ja viennin näkökulmasta. Kuka puhuisi niistä kotiäideistä, jotka sillä huomattavasti alinta työttömyyspäivärahaa pienemmällä kotihoidontuella hoitavat lapsiaan kotona, ja tarjoavat maan parhaan ja edullisimman tavan lastenkasvattamiselle? Kuka mittaisi näiden vanhempien yhteiskunnallisen kokonaispanoksen arvon? Sen, että joku niitä lapsiakin vielä haluaa saada ja kasvattaa.

Ihan oma lukunsa on hoito,-ja hoiva alan hävettävän huono palkkaus ja paikoin epäinhimillisen vaativat työolot. Se on aihe josta pitäisi joskus kirjoittaa ihan erikseen. Siitä tosin puhutaan, välillä paljonkin, mutta mitään muutosta ei kuitenkaan ole saatu aikaiseksi.

Näissä perheissä eletään isoilta osin onnellista elämää niukkuudesta huolimatta. Kuitenkin näitä perheitä varjostaa monenlaiset kuormat, joita tämän yhteiskunnan tämän hetkinen arvojärjestys ei ainakaan vähennä. Arvostetaanko työtäni? Arvostetaanko vanhemmuuttani? Toteutuuko oikeudenmukaisuus minun elämässäni? Yltävätkö perhepalvelut meidän perheen luokse? Entä jos tarvittaisiinkin vain lyhytkestoista kodinhoitoapua eritystilanteissa? Olemmeko riittävästi avun tarpeessa? Kuka sen määrittelee?   Miksi lapsiperheen vanhempi maksaa yhtä paljon veroa kuin lapseton?

Löytääppä oikeudenmukainen mittari kaikkeen tähän. Siinä olisi nyt tosiaan oikea kärkiteema tulevalle hallitukselle,  ja päättäjille joka portaalla.

Myös kuntapolitiikassa voidaan vaikuttaa oikeudenmukaiseen kohteluun etenkin perheitä koskevissa asioissa. Oman näkemykseni mukaan tällä hetkellä palveluiden järjestämistä ohjaa liikaa päättäjien ja virkamiesten oma arvomaailma, ja erot tuen saannissa ovat uskomattoman isot. Mistä se johtuu?

Lyhytnäköistä politiikkaa tasolla kuin tasolla. Lapsissa säästäminen tulee takuulla monin verroin kalliimmaksi pitkällä aikavälillä, puhumattakaan sen inhimillisistä vaikutuksista. Onko kunnilla ja kuntayhtymillä liikaa väljyyttä lakien tulkinnassa? Entä miten on palveluohjauksen laita? Saavatko perheet ystävällistä perhelähtöistä palveluohjausta ja opastusta omien oikeuksiensa toteutumisessa, vai ohjaillaanko jo valmiiksi hieman tietämättömiä avun tarvitsijoita vaivihkaa ”harhaan” omien oikeuksiensa toteutumisen suhteen? Tiedä häntä. Joskus tällainenkin ajatus on mieleen hiipinyt, niin kummallisia tarinoita saa jatkuvasti kuulla perheiltä, jotka todellisessa hätä tilanteessa ovat perheelleen yrittäneet apua järjestää.

Tämä se onkin aika villiä, miten eriarvoisessa asemassa ovat eri paikkakunnilla asuvat lapset ja perheet. Kaikkiin perhepalveluiden tarjoamista ohjaaviin lakeihin pitäisi tehdä tarkistus sen osalta, että kunnat todella joutuisivat ottamaan saman tasoisesti vastuuta oikeudenmukaisesti järjestetyistä palveluista.

Tällaisia varmaan aika poukkoileviakin ajatuksia tästä aiheesta on pyörinyt mielessä lähiaikoina. Teksti on odottanut liki valmiina jo viikon verran. Vähän kriittiseksi sitä tulee tänne kirjoittelun suhteen. Olisi niin kovasi halu kirjoittaa johdonmukaisia selkeitä tekstejä, mutta se aina vaatii sitä aikaa ja työstämistä, ja sitten helposti käy näin että blogien väli vain venyy ja venyy.

Oma vointi on ollut viime viikot melko hyvä. Taivaallisen kauniit säät tulivat kuin tilauksesta, kun vointi on sallinut pitkästä aikaa mm.lenkkeilyä. Kyllä meillä on kaunis ja monipuolinen maa! Ei voi kuin ihmetellä samaa asiaa vuodenajasta toiseen. Tästä kauneudesta nauttiessa, olen erityisen ilahtunut siitä, miten paljon tilaa muovin ongelmat ovat saaneet mediassa. Se kannustaa meitä jokaista tarkastelemaan omia kulutustottumuksiamme, sillä niilläkin on väliä, vaikka äkkiseltään ajattelisi että ongelman pääsyy on köyhien maiden vastuuttomalla ympäristöpolitiikalla.

Tiestitkö, että esim.merissä olevista muoveista noin puolet johtuu autoilusta? Ei uskoisi! Tämä kertoo mun mielestä osaltaan siitä, että me länsimaissakin, vaikka jätteenlajittelussa olemmekin edelläkävijöitä, voimme myös vaikuttaa muoviongelmaan vastuullisella kuluttamisella ihan joka suhteessa.

Äidin opit ovat olleet usein esillä täällä blogissakin, ja taas voin todeta hänen olleen aito luonnonsuojelija ja syvällinen ympäristöajattelija jo kauan sitten. Hän tiedosti mm.fleecevaatteiden ja kaikkien muidenkin keinokuitujen ympäristökuorman jo meidän lapsuudessa, ja puhui siitä meillekin. Ihailtavaa valveutuneisuutta aikana, jolloin muovi oli vielä uusi hieno keksintö, eikä valtamedia liioin varoitellut ihmisiä sen käyttöön liittyvistä riskeistä.

Ensi viikolla onkin jo raskauden puoliväli, ja rakenneultran aika. Jännää saada tietää kumpaa sukupuolta siellä edustetaan 🙂 Onnellisia kevätpäiviä jokaiselle!

 

 

 

Elämä yllätyksiä täynnä

Onpa vain kulunut mahdottoman pitkä aika siitä, kun viimeksi olen tänne jotakin kirjoitellut! Ei vain ole irronnut paljon mikään ”ylimääräinen” kun sitä pakollistakin on niin paljon.

Miten paljon mielenkiintoisia aiheita olisikaan ollut pohdittavaksi niin elinkeinoelämän, työllisyyden kuin perhepolitiikankin saralla. Pressan vaalitkin on käyty, enkä ole kyllä koskaan seurannut vaalikäyttäytymistä yhtä paljon kuin tällä kertaa. Lopputulos oli odotettavissa, vaikka Matti olisikin ollut se paras 😉

Vaikuttajakiihdyttämöön kuuluu yhtenä tärkeänä osana vaalien seuraamisen ja myös niiden lopputuloksen pitkäaikaisvaikutusten arvioinnin tulkitseminen. Tenteistä katsoin ainakin 2/3 osaa, joten ehdokkaat kyllä tulivat tutuiksi, ja koko aihe olisi kyllä ansainnut perusteellista pohdintaa tännekin. Kovin paljon keskustelut keskittyivät presidentin työn kannalta täysin merkityksettömiin asioihin, se on harmi.

Aivan kuin olisin aavistanut jotain tulevasta, kun muistaakseni viime kerralla mainitsin jotakin blogin päivitystahtiin ja elämän yllätyksellisyyteen liittyvää. Nimittäin ihana ja iso yllätys onkin tullut todeksi perheessämme, kun alkuvuodesta ultrassa näkyikin kerrossängyn asukkaat <3 Kaksosia siis onnellisesti odotetaan tänne, ja kaikki haaste mitä tähän raskauteen on liittynyt, selittyi kaksosraskaudella.

Facebookissa liityin heti Monikko-odottajan 2018 ryhmään, joka on ollut kyllä superaktiivinen, ja vertaistukea antava. Siellä keskusteluissa on myös näkynyt selkeä ero siinä, miten paljon perhepalvelut kunnissa vaihtelevat. Isossa osassa kunnista esim.sisarusten päivähoidon järjestäminen on automaatio, samoin kotipalveluiden saanti. Meillä molempia olisi todellakin tarvittu. Toivottavasti Lape työryhmän kautta saamme Kannukseenkin oikeasti maalaisjärkisen systeemin, jossa kaikki apu ei olisi niin kiven alla. Voin nimittäin kokemuksesta sanoa että haastavassa tilanteessa käy kyllä helposti niin, ettei omista oikeuksista jaksa taistella, siksi apu pitäisi saada mahdollisimman vähällä byrokratialla ja vaivalla.

Eilen kävin ylimääräisellä neuvolalääkärillä, koska päivähoitopaikka edes subjektiiviseen paikkaan ei irtoa täällä kohtuullisella aikataululla ilman lääkärin todistusta. Näin se ei kyllä saisi olla. Ihana, ihana vanha gyne totesi vain, että on tämä ihmeellinen yhteiskunta, kun hänkin on uransa aikana nähnyt ties mitä kyseenalaistakin palvelua järjestettävän ihmisille, ja sitten kun on tällainen tapaus jossa järkikin sanoo että heti pitäisi toimia, niin se pitää tehdä näin vaikeaksi.

No, onneksi on tämä luonteenlaatu tämän kaltainen, ettei niin vähästä lamaannu. Mutta epäreilulta se silti tuntuu. Tämän lääkärin myötätunnolla elän kyllä taas monta viikkoa, ja tästäkin olen varmasti oppinut jotain.

Perhepolitiikka on entistäkin lähempänä sydäntä, ja ennaltaehkäisystä jaksan puhua entistäkin painokkaammin jokaisessa poliittisessa tilaisuudessa jatkossakin.

Voin vain kuvitella, miten vaikeaa tässä byrokratiaviidakossa on sellaisilla perheillä, joilla on oikeasti vaikeuksia. Meidän tilannehan on vain positiivinen haaste <3

Omassa neuvolassamme on ollut Soiten vuoksi monenlaista myllerrystä, viimeisimpänä tämä ultralaitteen käyttökielto. Siis ajatelkaa miten järjetöntä! Kannus on satsannut satojen tuhansien laitteisiin, täällä on kätilö jonka ultraustaito pesee mennen tullen monen lääkärin, ja sitten yhtäkkiä päätetään ylhäältä ettei saa tällaista ”ylipalvelua” tarjota neuvolassa, kun se ei lain mukaan kuulu perusterveyden huoltoon, vaikka se ei maksa mitään, eikä vie enempää työaikaakaan.

Yhtenä perusteena on haluttu pitää sitä, että tällä neuvolatädillä ei ole ultrahoitajan tutkintoa. Soite ei myöskään tätä muodollista pätevyyttä antavaa tutkintoa kustanna, ehei kun se ei sinne perusterveydenhuoltoon kuulu. Yhtään ei kuitenkaan katsota sitä, millä vuosikausien kokemuksella hän sitä työtä tekee, mitkä säästöt siitä aiheutuu kun jokaista epävarmaa ei tarvitse käytättää äitipolilla ja ennen kaikkea miten äitilähtöistä palvelua se on, kun ei tarvitse järjestää kotona oleville lapsille hoitajaa, jota ensinnäkään näillä voimassa olevilla resursseilla ei Soiten kotipalvelun puolesta edes pystytä järjestämään.

Ajatellaanko tässä yhtään monilapsisia perheitä, joilla ei ole mitään tukiverkostoa paikkakunnalla? Tai ajatellaanko tässä ylipäätään yhtään mitään muuta, kuin jotain tasapäistävää visiota kuntien kesken huolimatta siitä, että se vie ihmistä kauemmas keskiöstä ja kuluttaa rutkasti enemmän rahaa. Jo on aikoihin eletty!

Itse olen nyt elävä esimerkki siitä, että meidän tilanne olisi huomattu vasta rakenneultrassa, jos hän ei olisi täällä ultrannut. Onneksi kävi näin, ja raskauden korionisiteetti, eli suonikalvojen yhteisyys tai erillisyys ehdittiin todeta, ja näin ollen pääsen äitipolikäyntien kanssa kevyemmällä seurannalla, kuin muutoin olisin päässyt.

Raskaus siis todettiin Diamnioottis-dikoriaaliseksi, eli di-di muotoiseksi, jossa lapset ovat omissa pusseissa ja omilla istukoilla. Siis kaikista matalariskisimmäksi kaksosraskaudeksi, joten todella tärkeä tieto tämä oli. Korionisiteettiä ei pystytä varmistamaan kuin riittävän pienillä viikoilla, koska istukat voivat myöhemmin yhdentyä, ja myöskään sikiöpussien välistä kalvoa ei enää pidemmälle edenneessä monikkoraskaudessa näe.

Jos monikkoraskaus olisi huomattu vasta myöhemmin, olisin joutunut automaattiseen tehoseurantaan tarkoittaen viikoittaista äitipolikäyntiä, joka olisi tullut kunnalle maksamaan moninkertaisen summan, ja luonut varjon koko raskauden ylle.

Kohtuullisen rasittavaa pään seinään hakkaamista tämä  perheiden äänen esiin nostaminen tuntuu olevan, tässä puolen vuoden aikana on jo todella punnittu sinnikkyys poliittisessa vaikuttamisessa. Onneksi lapset ja perheet ovat niin lähellä sydäntä, ja joka päivä ajatuksissa läsnä, että sen puolesta jaksaa taistella. Ja hienoa on myös yhteen hiileen puhaltamisen fiilis monen luottamushenkilön kanssa, kyllä tästä vielä hyvä tulee.

Fb ryhmässä tapasin hyvän nuoruuden ystäväni, jonka kanssa yhteys on jäänyt aikuisena vähäisemmäksi. Hän odottaa mono-mono kaksosia, joka on erittäin harvinainen ja korkeariskinen monikkoraskauden muoto. Muistaakseni vain 1.5% monikkoraskauksista on tämän kaltaisia. Hän pitää muuten blogia raskaudesta, käykääpä lukemassa, sitä lukiessa realisoituu moni oma turhanpäiväinen valitus. Käykääpä vilkaisemassa  http://mamietmomo.blogspot.fi/

Rakkaat terveiset vain sinne Naistenklinikalle, ootte ajatuksissa ja rukouksissa <3

 

Tällaisilla ajatuksilla pieni raapaisu viime aikojen kuulumisia. Nyt täytyy alkaa kotitöiden ja lasten kanssa puuhaamisen pariin, sopivasti saatiin leikkikavereitakin päiväkylään. Se on enemmän kuin helpotus vilkkaiden lasten kanssa pakkaspäivänä, kun ulkoilukin jää vähemmälle.

 

 

Uusi vuosi alkaa taas

Uusi vuosi ja uudet kujeet, vai miten se meni? Mun kohdalla täytyy sanoa että kujeet on kyllä vuodesta toiseen ne samat vanhat, mutta vuosi sentään vaihtuu, ja tuo yleensä aina mukanaan jotain uutta.

Tuleva vuosi tuo, mikäli kaikki sujuu hyvin, uuden perheenjäsenen perheeseemme. Niin paljon odotetun ja toivotun vauvan. Sisarukset ovat itkuksi asti harmitelleet miten voi olla mahdollista, että kaikille muille tulee vauva muttei meille. Lapset on niin herttaisia ajatuksineen.

Ultrakuva toi joulun kertaheitolla koko perheelle, ja niissä tunnelmissa onkin menty viimeiset viikot. Pikku asukkaasta johtuen, on blogikin elänyt hiljaiseloaan enemmän ja vähemmän koko loppuvuoden. Sen verran voimakkaasti alkuodotus on taas invalidisoinut minut, että ajatukset on olleet vain siinä hetkessä, jota kerrallaan on elänyt.

Onneksi pahoinvointi näyttää nyt kuitenkin asettuneen. Elsalta se kesti monta kuukautta hirvittävän pahana, eikä tuosta ajasta ole paljon muita muistikuvia kuin makaaminen, ja kuningatar viilis, ainoa ruoka mitä pystyi syödä.

Syksy on ollut sikäli haastava, että tätä raskautta ennen oli lyhyt epämääräinen raskaus, jonka aavistinkin päättyvän siten kuin se päättyi, eli keskenmenoon. Kuitenkin alkuraskausoireet ehtivät senkin ajan olla vaivana, joten tässä on elelty tätä alkuraskausolotilaa melko kiitettävän pitkään.

Nyt kuitenkin on toiveikas mieli siitä, että arki taas asettuu uomiinsa, ja jaksaa tehdä muutakin kuin ihan pakollisen.

2017 vuosi on ollut hyvä. Työntäyteinen, uutuuden kutkuttama, haastava ja onnellinenkin. Yritys on päässyt hyvin jalalleen, ja luottamustoimiinkin on kehittynyt jo jonkinlainen rutiini. Ekaluokkalainen on sopeutunut kouluun hyvin. Kannuksessa on saatu orastavia merkkejä tulossa olevasta positiivisesta nosteesta. Ei voi siis valittaa.

Uudenvuodenlupaus jäi kuitenkin täyttämättä tältä vuodelta. Tai no, kyllä se viime tipassa mieheni toimesta sai väliaikaistäytäntöönpanon, mutta virallisesti jäi puolitiehen. Nimittäin nimikyltin hankkiminen postilaatikkoon. Kyllä. Luit oikein. Näin pieni asia, ja unohtui silti johonkin arjen jalkoihin lähes koko vuodeksi, kunnes taas joulun lähettyvillä heräsin huomaamaan että postilaatikossa ei tosiaan ole sitä nimeä, ja kohta joku korttien jakaja tulee ovelle kun oikeaa laatikkoa ei löytynyt.

Näin niissä lupauksissa monesti käy, mutta silti pitää olla tavoitteita. Puolustan saamattomuutta sillä, että jotain muuta tärkeää on kyllä tullut hoidettua. Jotenkin tämä nimikyltti asia on niin hupaisa. Esikoinen, Lilli, joka on niin pedantti luonteeltaan, että hänellä ei takuulla tule koskaan olemaan esim.tämän kaltaista saamattomuutta, kuin nimen huolehtiminen postilaatikkoon, määräsi viime joulun alla minut lupaamaan nimikyltti asian puolesta.

Hän ihmetteli miten kukaan osaa jättää joulukortin oikeaan laatikkoon, kun meillä ei lue nimeä, ja keksi että nyt äiti teet semmoisen uudenvuoden lupauksen, että hommaat kunnollisen nimikyltin, koska tuo tussilla kirjoitettu ei pysy kuin vähän aikaa, ja suurimman osan ajasta laatikko on ilman nimeä.

Nyt sitten joulun alla tämä asia palautui mieleen, ja nauratti. Näin meillä. Jospa lupaus saisi vuoden lisäaikaa, ja ottaisin oikeasti asiaksi huolehtia nimikyltti laatikkoon.

Joulu tuli ja meni taas kovalla tohinalla, mutta mukavalla rennolla otteella. Juuri mitään jouluruokia en pystynyt syömään, mutta sydämen joulu tuli kaikesta huolimatta. Ja se joulu onkin totta joka päivä, tallin seimeen syntynyt, ja ylös noussut Jeesus Kristus, maailman vapahtaja.

Joulun sanoma on puhutellut jälleen väkevästi, ja saanut entisestäänkin ajatuksiani lähemmäksi heitä, jotka yksinäisyyttä ja osattomuutta elämässä kokevat. On ollut lohdullista huomata, että kaiken lahjahömpötyksen ja kaupallisen joulun turhuuden lomassa, mediassa on ollut esillä myös tämän ajan iso ongelma, yksinäisyys ja syrjäytyminen.

Tulevana vuonna toivon, että yhä enemmän saisi lukea kolumneja, blogeja, somepäivityksiä ja uutisia, jotka herättelisivät meitä jokaista näkemään mitä tarkoittaa yhteisvastuu lähimmäisestä. Se viesti, joka oli joulun herrankin keskeisin sanoma ihmisille lähimmäisen näkeminen jokaisessa luodussa, vastuu hänestä ja rakastamisen tärkeys.

Toivon että jokainen rohkaistuisi pitämään esillä tätä elämän tärkeintä asiaa, rakkautta. Millään muulla ei ole lopulta väliä sen kysymyksen rinnalla, rakastaako kukaan minua. MeToo kampanja on havainnollistanut hyvin sitä, miten suuren yhteiskunnallisen keskustelun voi saada aikaan sillä, että jokainen rohkeasti kertoo kokemuksiaan ja mielipiteitään eri kanavilla. Keskustelee niistä ihmisten kanssa, pohtii some päivityksissä jne.

Liiasta itsekkyydestä luopuminen ja lähimmäisen kohtaaminen ovat asioita, joilla jokainen meistä voi kantaa yhteisvastuuta, ja näin omalla pienellä panoksella vähentää yksinäisyyttä, ja luoda toiveikkuutta sinne, missä toivottomuuttakin usein koetaan. Aivan pienikin teko ja huomion osoitus, voi olla ratkaiseva yksinäisyyttä kokevan tulevaisuuden kannalta. Jukka Salmisen kauniin lasten laulun sanat sopivat hyvin kuvaamaan tätä tärkeää sanomaa.

Koulun pihamaalla tytöt, pojat juokse leikeissään
Mutta yksi joukosta on jäänyt syrjään hämärään,
Joku huomaa hänet, vierelle käy mukaan rohkaisee,
Hymy kasvoille jo piirtyy, ilo kasvaa, laajenee.

Enkelinä tosillemme jokainen kai olla saa
Enkelinä, joka kotiin kuljettaa ja lohduttaa
Enkelinä toisillemme ehkä pienen hetkisen
Enkelinä kosketuksen voimme jakaa lämpöisen

Hymy, katse kosketus tai lämmin sana ajallaan
Apu pieninkin voi suuren riemun tuoda mukanaan,
Meille annettu kädet, jalat, lämpö sydämen,
Antaessaan saada voi näin lupaa kirja kirjojen.

Kujeet ovat vanhat tutut itselläni tulevallekin vuodelle, kuten alussa jo mainitsin. Keskustelu, väittely, yhdessä pohtiminen, kantaa ottaminen, ja rakentavien uusien toimintatapojen löytäminen olkoot suurimmat tavoitteet vuodelle 2018. Ja se rakkaus, siinä on tavoitetta jokaiseen päivään. Että huomaisin, pysähtyisin, välittäisin <3

Blogi on ollut todellinen sillisalaatti kaikkea sitä, mistä alun perinkin halusin kirjoittaa. Se ei ole lukijakunnan profiloinnin kannalta ollut mitenkään tavoitteellista, enemmänkin kirjoittaminen on ollut vain yksi tapa muiden joukossa pitää ääntä tärkeäksi kokemista asioista. Silti on ollut lämmittävää miten moni on kertonut lukevansa, ja tilastotkin ovat kivasti nousussa. Kaiketi olisi paikallaan luvata säännöllistä postaustahtia, mutta kuitenkaan en sitä tee. Elämän yllätyksellisyys on tähän mennessä opettanut sen, että asiat pitää rukata säännöllisesti tärkeysjärjestykseen, ja tässä kohtaa se varmasti tarkoittaa sitä, että kirjoittamisen tahti vaihtelee muiden asioiden mukana.

Rakkauden täyteistä, kiireetöntä, välittävää ja vastuullista vuotta 2018!!

 

Joulukorttikuvat lapsista

Niin vain sain kuvat otettua, vaikka tiukkaa teki. Joskus on tosin mennyt vieläkin täpärämmälle, että ei ihan pohjanoteeraus kuitenkaan.

On se kumma, löydän aina itseni samasta tilanteesta, tekemässä sataa asiaa päällekkäin, lomittain ja vähän miten päin milloinkin. Onneksi Luoja on antanut mulle synnyinlahjana hyvin stressivapaan luonteen, sillä en tiedä mihin itseni kanssa joutuisin, jos tämän kaiken suhaamisen lisäksi vielä stressaisin odottavia töitä.

Tietysti jonkinlaista huokailua aikataulujen suhteen on minullakin. Kuitenkin olen niin miljoonasti nähnyt sen, miten asiat kuitenkin hoituvat ajallaan, vaikka viime tipassakin, kun vain määrätietoisesti päivittäin keskittyy niihin oleellisimpiin, sillä hetkellä tärkeimpiin.

Harmillisesti sekä maakuntauudistuksen ohjausryhmän swot-työpaja, että viimeisin kokous jäi minulta väliin. Nyt on ollut niin paljon menoa, että pakko priorisoida. Etenkin työpaja työskentelyn tulevan maakuntastrategian parissa näen tosi tärkeänä. Jotenkin on sellainen lupaavan oloinen tunnelma, että maakuntamme perhepalveluita pääsisi oikeasti kehittämään sellaiseen suuntaan, kuin tarve on, sen verran paljon ne on puheissa liikuskelleet.

Tässäpä kuitenkin maistiaisia joulukorttikuvista. Voi että nautinkin lasten kuvaamisesta! Ihan turhaan harmittelin kun sää on päivä toisensa jälkeen ollut pilvinen, ihan kivoja kuvia tuli silti. Vaikka se auringon pilkistys olisikin ollut suloista.

Niin se vain joulu kiiruhtaa luoksemme, ja kuvaustouhujen, ja jo pitkään kuuntelemieni joululaulujen myötä joulumieli on hiipinyt sydämeen. Vielä jos pääsisi pariin konserttiin ennen pyhiä, olisi tunnelma varmasti taattu.

Kehukeskiviikko

Tänään se on valtakunnallisesti käynnissä. Nimittäin kehukeskiviikko! Ensimmäisissä blogiteksteissä kaavailin, että kehukeskiviikkoja tulee näkymään minunkin some kanavilla säännöllisesti. Myös lauantailöydöt, kirppisten kunniaksi, oli suunnitelmissa. Kehukeskiviikkoa ajattelin pitää esillä facessa ja lauantailöytöjä instassa.

Nyt kuitenkin ollaan tilanteessa, että ensimmäistäkään julkaisua kehumisen merkeissä ei ole julkaistu, mutta kuvia kirppislöydöistä senkin edestä. Miten se nyt näin meni?

Kirppislöydöt tuovat aina yhtä paljon iloa itselleni, ja niitä on myös helppo jakaa muille, ja siten kannustaa aktiiviseen kirppiskiertelyyn. Kirppislöytöjen hehkutus on yleisluontoista, ei niin henkilökohtaista kuin suora kehuminen. Vähän niin kuin säätäkin on helppo kehua, se ei herätä kenessäkään henkilökohtaisesti mitään erityisiä tunteita, vaan siihen on helppo yhtyä. Niin myös kirppislöytöihin, ”vau, hieno löytö, minäkin löysin viime viikolla…”

Kehuminen taas. No, ei se mitenkään vaikeaa ole sekään, kun vain spontaanisti tönäise itseään ja komentaa, ”sano!”. Itse ainakin löydän kehumisen aihetta hyvinkin herkästi, ja olen tehnyt itseni kanssa periaatepäätöksen siitä, että sanon sen ääneen kursailematta. Somessa se on kuitenkin tuntunut vaikeammalta.

Yleisesti ottaen suomalaiset tunnetaan aika vaatimattomina kehujina. Kulttuuriperimää kai sekin, mutta miksi emme lähtisi systemaattisesti tätä opittua tapaa muuttamaan, vaikkapa näin valtakunnallisen kehupäivän turvin? Olen kuullut sellaisen parisuhdeneuvon kuin vahvistakaa toistenne itsetuntoja. Sanojan mukaan se on yksi oleellisimmista kestävän yhteiselon takaajista.

Itse olen ajatellut, että nimen omaan vilpittömän kehumisen kautta, toisen itsetunto vahvistuu, ja saa aikaan hyvän kierteen. Aivan samalla tavalla tämä ohje sopii kaikkiin ihmissuhteisiin. Olipa vastapuoli sitten läheinen ystävä, vanhempi, sisarus, työkaveri tai hyvän päivän tuttu. Kehumisella on aina vastapuolen itsetuntoa kohottava vaikutus, ja se voi saada pitkäksi aikaa enemmän hyvää kiertoon kuin uskoisikaan.

Itselläni on mielikuva, että suomalaisten kehumista rajoittaa myös pelko siitä, että vilpitön kehu nähdään ”mielistelynä”, jonain mistä toivotaan toisaalla olevan itselle hyötyä. Ehkä se on yksi asia joka luo arkuutta kehumiseen. Emmehän me kukaan tahdo antaa itsestämme kuvaa ”hyötyjänä” joka sopivan tilaisuuden tullen kehaisee vain siksi, että siitä koituisi etua itselle.

Joskus toki kehuminen on tietynlaista ”mielistelyä” mutta paljon useammin ihan todella vilpitöntä hyvän palautteen antamista. Miten paljon parempia kaikki ihmiset olisivat toisilleen, jos alkaisimme oikein urakalla huomaamaan hyvän toisessa, ja myös sanomaan sen ääneen. Kehusta ilahtunut rohkaistuisi itsekin herkemmin kehumaan jotakin toista, ja niin edelleen.

Myönteinen palaute on ihmiselle elin tärkeää. Se on elintärkeää aikuiselle, mutta lapsen itsetunnon kehityksen kannalta sen merkitys on aivan mittaamaton. Ehkä kehumattomuudellekin löytyy selitys kasvatuksesta. Muista kulttuureista en tiedä, mutta suomessa ainakin on ennen vanhaan ollut yleisesti käsitys, että lapsi ylpistyy kehumalla, ja siksi sitä on vältetty. Sillä on varmasti monen sukupolven yli johtava vaikutus, joka näkyy meissä yhä edelleen.

Kehumatta jäänyt lapsi, kantaa helposti koko elämänsä vaillinaisuuden ja epävarmuuden taakkaa. Epäillen aina omaa riittävyyttään, taitojaan ja osaamistaan. Tällainen negatiivinen ajattelu itsestä, on omiaan luomaan suuria haasteita elämässä ja ihmissuhteissa, ja voi johtaa pahimmillaan mielenterveyden järkkymiseen.

Uskon, että valtaosa tämän päivän pienten lasten vanhemmista, on omaksunut käsityksen siitä, miten tärkeää lapsen arvostaminen ja kehuminen on hyvän itsetunnon rakentumisen kannalta. Se on hyvä se, sillä lapsuudessa koettu häpeä ja arvottomuus, ovat hyvin vahingollisia tunteita, ja kerran pilatun itsetunnon uudelleen rakentaminen, voi olla vuosikymmenien mittainen prosessi.

Kuitenkin kehumista välttävä ilmapiiri vaikuttaa yhä meidän aikuisten kesken. Yleinen ajatus on, että esim.työnantaja kehuu yleisluontoisesti koko työyhteisöä, tai jos joskus kehu kohdistuu jollekin henkilökohtaisesti, on sekin  melko neutraalia, ihan hyvä kamaa.

Onko oikeasti niin vaikea sanoa että hei mahtavaa! Olet ollut superahkera ja sun työpanoksella on ollut iso merkitys lopputulokselle. Hienoa! Jatka samaan malliin.

Onko pelkona, että työntekijät laiskistuvat kehujen myötä, ajattelevat että ei sitä nyt näin paljon tarvitse ahertaa, vähempikin riittää. Tai että ystävä alkaa kuvittelemaan itsestään liikoja, ja peilailee itseään kotona, että totta, kylläpä vain olenkin hyvän näköinen.

Olen miettinyt paljon keskiviikko kehua somessa. Miten sen toteuttaisi niin, ettei kehumisen kohde kiusaannu? Useat eivät kaipaa huomiota itseensä. Vaikka hyvää palautetta on kiva saada kasvokkain, voi julkisesti annettu palaute tuntua liioittelulta.

En ole oikein keksinyt vielä hyvää tapaa tämän toteuttamiseen. Mutta jospa sekin ajan oloon muovautuisi.

Kuitenkin nyt kehukeskiviikkona, on jokaisella lupa ja velvollisuus kehua edes yksi myönteisiä ajatuksia herättänyt ihminen. Sen voi tehdä henkilökohtaisesti, mutta rohkeimmat voivat näyttää esimerkkiä ja kehua julkisesti!

Pari sanaa itsenäisyydestä ja tasa-arvosta

Kylläpä on aika kulunut taas joutuin. Piti oikein tarkistaa että kuinka pitkä aika siitä on, kun viimeksi olen saanut jotakin tänne kirjoitettua.. Yli kaksi viikkoa! Hui! Jospa se joulun jälkeen tasaantuisi.

Luottamustehtävissä, toisin kuin voisi luulla, ei vauhti yhtään hiljene näin joulua kohti, vaan syksyn lisäksi joulun aikakin on melko kiireistä. Keväällä ja kesällä taas vähän tasaisempaa.

Itsenäisyyspäivän virallinen juhlapäivä vietettiin Kannuksessa, kuten kaikesta päätellen joka puolella suomea, asiaan kuuluvalla juhlavuudella. Erityisesti tällaisen isänmaallishenkisen ihmisen mieltä on kuitenkin lämmittänyt se, että Suomi100 teema erilaisine tilaisuuksineen ja tuotteineen, on ollut esillä pitkään ennen varsinaista juhlapäivääkin.

Itsenäisyys, ja siihen liittyvät tapahtumat lähihistoriassa, ovat aina olleet itselleni läheisiä asioita. Kiinnostukseni sodan eri osapuolten näkemyksiin, sodan vaiheisiin, jälleenrakentamisen aikaan, ja inhimillisiin kokemuksiin, on tuonut aivan oman ulottuvuutensa työhöni lähihoitajana sotaveteraanien kuntoutuslaitoksessa.

Se tyytyväisyys, elämän ilo, ja nöyryys elämää kohtaan, mitä sen ajan ihmisillä on sisällään, on huikeaa. Monesti ajattelen, tänä aikana, kun positiivisuus ja myönteinen elämänasenne puetaan ylipirteyteen ja tekoiloisuuteen, ja ulospäin halutaan antaa kuvaa että positiivisuus on jatkuvaa kestohymyä ja teflonia, että tuntisipa isompi joukko ihmisiä tämän sukupolven tarinan paremmin. Ottaisi siitä opiksi, ja ymmärtäisi, että todellinen myönteinen elämän asenne ei sulje surua ja vaivaa elämästä pois, vaan antaa niihin uuden näkökulman.

Sota ajan kokeneille myönteisyys on myös vastoinkäymisiä, sairautta, puutetta, mutta niin, että pohjavireenä on aina toivon näköala. Elämän vaikeudetkin on otettu vastaan Jumalan sallimana, ei aina hymyssä suin, mutta hyväksyen. Elämän realiteettien ymmärrys, ja positiivinen pohjavire, on antanut myös oivan kyvyn myötäelää lähimmäisen tukalaa tilannetta rohkaisten ja kuunnellen, ei kokemuksia vertaillen, vähätellen tai vaikeuksia kokenutta ihmistä itseään vastuuttaen. Toisaalta taas todellisten vaikeuksien kokeminen ja vierestä näkeminen, ovat asettaneet terveen mittarin sille, miten asioihin lähtökohtaisesti kannattaa suhtautua, ettei tulisi valittaneeksi tyhjästä, tai  murehtineeksi sellaista, mihin ei kuitenkaan voi vaikuttaa.

Tällaista todellista ja vastuullista positiivisuutta kaipaan meidänkin pinnalliseen aikakauteemme, jossa tuntuu vain täydellisyydelle löytyvän tilaa. Miten herkästi vaikeuksiin joutunut ihminen jotenkin unohdetaan. Ei uskalleta kohdata. Ei haluta nähdä että tällaistakin voi tapahtua, eikä se useinkaan ole tilanteeseen joutuneen oma vika tai valinta.

Jostakin rivien välistä olen antanut itseni ymmärtää, että satavuotisjuhlinnan myötä kansalaiset ovat hiljentyneet laajemminkin miettimään, ketä me olemme, mikä on menestyksemme salaisuus, ja miksi kaikesta hyvästä huolimatta pahoinvointi vain lisääntyy. Mikä on minun osani siihen?

Olen opiskeluajoilta saakka viettänyt jokaisen itsenäisyyspäivän, ja joulun ajan entisessä työpaikassani. Viime joulu oli ensimmäinen kokonainen joulu ilman töitä. Uskomatonta kyllä, niin ihanaa kun se olikin viettää kokonaan lasten kanssa, siihen liittyi myös haikeutta. Joulutunnelma veteraanien kanssa oli ihan omanlaisensa, ja monesti vanhat yksinkertaiset joulut olivat läsnä tarinoissa ja tunnelmassa.

Samoin itsenäisyyspäivän merkitys on korostunut siellä enemmän, kuin muualla olisi korostunut. Lähiaikoina olen erityisesti tuntenut kiitollisuutta siitä, että olen viimeisten joukossa saanut syvällisesti tutustua tähän hienoon sukupolveen, ja ehtinyt elää heidän lähellään sen ajan kun heitä hyvässä muistissa olevia oli vielä paljon. Rivit ovat harventuneet käsittämättömän nopeasti muutaman vuoden aikana! Heidän tarinoidensa kuuntelemiseen ei ole enää kauan mahdollisuutta hiljentyä, siksi kehoitankin, että hakeutukaa heidän seuraansa, kysykää rohkeasti. Useimmat puhuvat mielellään, ja kokevat sen kunniana, että nuoret ihmiset todella ovat kiinnostuneita siitä, mitä kaikkea he ovat kokeneet.

Työni kautta veteraanit ovat herättäneet kiinnostusta ja uteliaisuutta myös lapsissani, ja ennen meillä olikin tapana vierailla silloin tällöin yhdessä heidän luonaan. Edelliskerrasta oli kulunut luvattoman pitkä aika, joten niinpä päätimme vähän extempore itsenäisyyspäivää edeltävänä iltana piipahtaa heitä tervehtimässä. Surullisen vähän heitä enää oli, mutta kiehtovat keskustelut saatiin aikaiseksi muutaman miehen kanssa. Lasten välittömyys vanhusten kanssa on aina yhtä ihanaa!

Pohdimme paljon maan poliittista tilannetta silloin ja nyt, ja sitä, mikä kantava voima nöyryydellä ja ahkeruudella lopulta on ollut. Eräs heistä totesikin, että vaikka monet muut maat varmaan aikanaan pitivät suomalaisia hulluina, kun niin ahkerasti ja tunnon tarkasti maksoivat sotakorvaukset viimeistä penniä myöden, on kuitenkin juuri se työ, ollut maamme kehityksessä aivan avain asemassa. Miten paljon suomen teollisuus kehittyi juuri sotakorvauksena tehtävien tuotteiden teon yhteydessä, ja kuinka kiivas nousukausi sitten oli, kun se alkoi. Nöyryys ja ahkeruus on koitunut koko kansalle siunaukseksi. Varmasti totta on se, että sen aikainen ahkera työ ja kehitys on myös tämän päivän menestyksemme taustalla.

Juttelimme paljon lapsuudesta, ja siitä miten sen puute on elämää varjostanut. Yksi näistä miehistä kertoi, miten kerjääminen oli hänelle ja sisaruksilleen aivan tavallinen tapa saada päivän ruoka-annos kasaan, ja miten silloin ihmisiltä löytyi ymmärrystä ja myötätuntoa, vaikka jonkinlainen puute oli kaikilla. Minun Aale-poikani on 7-vuotias, ja ihmeeltä se tuntuu, että tämä samainen mies on Aalen ikäisenä ollut jo metsätöissä omaa palstaa harventaen. Hän totesi että näin olojen pitää ollakin, kuin tämän päivän lapsilla on. Ajatella, ei pienintäkään katkeruuden häivää, vain toive siitä, ettei tämä kansa koskaan enää joutuisi sotaa ja kurjuutta kokemaan. Toive, että jokainen lapsi saisi elää oikean lapsuuden, ja myös huoli tämän päivän lasten pahoinvoinnista, huumeista, kiusaamisesta ym.ilmiöistä jotka tuntuvat alati yleistyvän. Tällaiset ihmiset, tavalliset ihmiset, ovat olleet hyvinvointiyhteiskunnan rakentamisen takana. Hyvä tahto lähimmäistä kohtaan, ei verraten, vähätellen, vaan olosuhteen ymmärtäen. Myös oman elämänpolun syyt ja seuraukset.

Hesarissa lastenlääkäri, kehittämisjohtaja Vesa Honkanen kirjoitti hienosti siitä, miten yleisestä käsitysestä poiketen, jossa ajatellaan että erikoisyksilöt ovat avain kansan menestykseen, ja tavallinen ihminen laahaa jossain perässä, nimen omaan tavallisten ihmisten sisukkuus, oman työpanoksen hyvä hoitaminen, ja hyvinvoinnin sekä kansallisen yhteishengen vaaliminen ovat ratkaiseva tekijä menestykselle. Normaali voi muuttaa kaiken. Näin itsekin ajattelen, ja siihen meidän kannattaa lujasti uskoa ja olla ylpeitä omasta panoksesta, vaikka se jollakin mittarilla olisikin vähäisempi kuin joku toinen.

Tasa-arvo, on kaikista tavoiteltavin asia hyvinvointiyhteiskunnassa. Etenkin köyhän ja rikkaan, terveen ja sairaan, lapsen-työikäisen-aikuisen välinen tasa-arvo. Ei siis pelkästään se eniten esillä oleva, sukupuolten välinen tasa-arvo. On hyvä, että eriarvoisuuskehitykseen on herätty myös valtakunnan päättäjien taholla, sillä nyt on  jo korkea aika.

Olen monesti miettinyt, mistä se johtuu, että yhä enemmän sekä julkisessa että yksityisemmässäkin keskustelussa vastakkainasettelu ja oman edun tavoittelu korostuu? Jossakin sen kansamme menestyksen takana olevan yhteishengen ja kristillisen yhteisvastuun lähimmäisestä täytyy vielä uinua, toivottavasti se saadaan nopeasti hereille ja uuteen nousuun.

Sotien jälkeen suomi oli järjestötoiminnan luvattu maa, ja pitkään erilaiset kansalaisjärjestöt olivatkin hyvin aktiivisia saaden paljon hyvää aikaan. Jossakin vaiheessa, ehkä juuri 2000 luvulla järjestöjen ääni on hiljentynyt, ja aktiivisten määrä käynyt vähäiseksi. Onko some, ja elämänmuodon muuttuminen syynä tähänkin, tiedä häntä. Varmaa kuitenkin on, että järjestöaktiivisuudelle on tilausta yhä edelleen, ja järjestötoiminnalla on myös yhteishengen ja yhteisöllisyyden luojana, sekä yksinäisyyden lieventäjänä, aivan erityinen rooli. Monessa kohtaa tämän hallituksen aikana on nähty viitteitä siitä, että järjestöjen aktiivisuutta halutaan herätellä, ja osallistaa heitä päätöksen tekoon entistä enemmän. Kuten joskus aiemmin olen maininnutkin, on tulossa uuden demokratian aikakausi, jossa tavallinen kuntalainen, järjestötoimija, lapset, vanhukset jne.ovat aktiivisessa roolissa päätöksen teossa, eikä asioita johdeta jonkun pienen erityisryhmän toimesta. Hyvällä alulla ollaan 🙂

P.S Kuvat ovat seurakunnan perhekerhon pikkukirkosta, ja Kitinkannuksesta. Lasten kengät herättivät ihastusta papoissa, että ollakin noin hyvät nahkakengät! Siinä yhdessä ihmettelimme, että ne on muutamalla eurolla hankittu Kylänraitin kirppikseltä. Pappojen lapsuudessa koko katraalla oli tavallisesti vain yhdet yhteisen kengät, joilla hypättiin ulkona vuorotellen. Köyhimmillä ei niitäkään, pelkät paperista valmistetut, jotka syysloskissa pian hajosivat…

Lasten oikeuksien päivä

Niin se vain tämäkin päivä hurahti iltaan aivan huomaamatta. Viikonlopun jäljiltä oli taas sen sorttinen kaaos kotona, että pitkälle iltapäivään meni sen selvittelyssä. Me pyrimme viikonloppuisin irtautumaan kaikesta arkisesta, ja touhuamaan lasten ehdoilla, ja relaamaan. Sen seurauksena maanantait on raivauspäiviä, mutta eipä sen väliä. Mukavan ja rennon viikonlopun päätteeksi on kiva taas palata kotitöiden ja touhujen pariin.

Kuvia on tullut otettua niin vähän, että tähän blogiin niitä tulee ennätys vähän. Jospa tuolta puhelimen syövereistä kuitenkin jotakin löytyisi. Lauantaina kävimme oikein ajan kanssa Halpa-Hallin joulunavauksessa, ja aina se on lapsille yhtä mukavaa tehdä pukin kanssa vaihtokauppaa piirustusten ja puuhapussien välillä. Sunnuntaina kävimme pitkästä aikaa uimahallissa. Kuopuskin on jo rohkea vesileikkijä, ja hänen kanssaan harjoittelimme ensimmäistä kertaa uima-alkeita. Isosta liukumäestä laskettiin varmaan 20 kertaa, ja pukuhuoneessa hän toisteli vain että ”olipa meillä mukavaa, laskettiin kovaa” Hienoa että on tällaiset puitteet näin lähellä.

Tänään on tosiaan lasten oikeuksien päivä. Kokkolassa olisi ollut nii-in mielenkiintoinen Kaisa Vuorisen luento ”Vanhempi-huomaa hyvä perheessäsi”. Nyt kyllä oikeasti harmittaa kun en ollut kuuntelemassa, mutta joskus on vaan pakko priorisoida, eikä kaikkeen kiinnostavaan pääse millään mukaan. Kaisa Vuorisen ideologia on niin inspiroiva! Huomaa hyvä. Miten totta se onkaan. Hyvä pitää tosiaan huomata. Miksi me ihmiset monesti huomaamme sen huonon? Miten usein vanhempana tulee kiinnittäneeksi huomion johonkin huonoon, hyvä sijaan? Asia todellakin vaatii tiedostamista, sillä tiedostamattomana sitä voi tulla viljelleeksi kodin ilmapiiriin niin paljon negatiivisuutta, että sen jäljet seuraavat lasta hamaan loppuun saakka. Se on muuten melko pysäyttävä asia! Niin hyvä asia kuin armollisuus onkin, on silti tosi asiallinen fakta, että kodin huono ilmapiiri on lapselle vahingollinen, ja kuten mm.Keijo Tahkokallio on hienosti kiteyttänyt lapsen aivojen erityisyydestä, että aivot ovat plastiset, mutta eivät elastiset. Toisin sanoen, mikäli jokin negatiivinen asia lapsuudessa on ollut esillä niin paljon, että lapsen aivokuori on sen mukaan muovautunut, on tulos itkettävän pysyvä, ja totuttuja malleja on todella vaikea muuttaa. Mahdotonta se ei ole, mutta todella ison prosessin vaativa työ.

Siksipä on ensiarvoisen tärkeää, että silloin kun lapsuus on läsnä, olisi vanhemmilla käsitys siitä, kuinka isoista asioista on kyse, jos lähtökohtaisesti halutaan huomata jokaisessa lapsessa oleva hyvä, huonon sijaan. Ja halutaan valita myönteisen kasvatuksen tie, nalkuttamisen syyllistämisen ja rankaisemisen sijaan.

Kaisa Vuorinen on jo olemuksellaan levittämässä myönteistä maailmankatsomus tapaa ympärilleen.  Netistä löytyy paljon hänen Huomaa hyvä materiaalia, käyppäs tutustumassa, Kaisa Vuorinen.com

HUOMAA HYVÄ!
Näin ohjaat lasta ja nuorta löytämään luonteenvahvuutensa. Meistä kukaan ei synny sen paremmin rehellisyyden kuin itsehillinnänkään mestarina, vaan näitä taitoja on tietoisesti kasvatettava. Tulemme vahvoiksi siinä, mitä teemme paljon; heikennymme siinä, mitä teemme vähän.”

Olisi ollut kyllä niin ilo kuulla häntä livenä. Ehkäpä joskus toiset, kun hän on luennoimassa täällä päin.

Lasten oikeuksista on omat viralliset määritelmänsä, niistä olen tainnut kirjoittaa aiemminkin. Luettelo lasten oikeuksista on pitkä, mutta eräässä lasten kirjassa ne on kiteytetty kauniisti runoksi Anna-Mari Kaskisen sanoin.

Lapsella on oikeus, elää vapaana. Lasta ei saa syrjiä, eikä kahlita. 

Lapsella on oikeus saada hoitoa. Lapsella on oikeus elää turvassa.

Lapsella on oikeus käydä koulua, leikkiä kun aika on, kasvaa, iloita.

Lapsella on oikeus suojaan rakkauteen. Silloin hän voi rauhassa kasvaa huomiseen.

 

Lasten oikeuden ovat olleet koko syksyn läsnä monissa keskusteluissa, joita perhepalveluiden kehittämisen puitteissa on käyty. Yhteinen huoli perheiden jaksamisesta on puhuttanut paljon. Jokaisella lapsella on oikeus myönteiseen lapsuuteen jonka peruspilari on vanhempi, joka jaksaa olla kiinnostunut lapsen hyvinvoinnista, jaksaa kasvattaa lasta myönteisellä asenteella, jaksaa olla arjessa läsnä. Tähän perheet tarvitsevat yhteiskunnan tukea enemmän, kuin tällä hetkellä on mahdollista saada. Uskon, ja luotan, että me eri toimijat yhdessä, voimme luoda oman paikkakuntamme lapsille ja perheille suotuisammat olosuhteet hyvän arjen elämisen tueksi. Parasta olisi se, että valtakunnallinen LaPe hanke voisi jättää pysyvät uudenlaiset toimintamallit jokaiseen suomalaiseen kuntaan, ja vuosien päästä, saisimme lukea entistä parempia uutisia perheiden hyvinvoinnin kehityksestä.

Tasa-arvoinen, hyvä ja turvallinen varhaiskasvatus ja koulutie, on varmasti jokaisen lapsen oikeus. Niin surullista kuin se onkin, ei se likikään aina toteudu. Kiusaamisen ennaltaehkäisy, varhainen puuttuminen, ja jokaisen oikeus ystävään, ovat yksi tärkeimpiä asioita, joita sivistyspuolella haluan kuntapäättäjänä edistää. Työ on hyvällä alulla, ja koen, että kaikilla toimijoilla on tahtotila entistä parempaan yhteistyöhön tulevaisuudessa, jotta jokainen lapsi tulisi kuulluksi ja nähdyksi myös kodin ulkopuolella, päiväkodissa, kerhoissa, koulussa ja harrastuksissa.

Olen saanut luvun alle edellisessä tekstissä mainitsemani kirjan, Kaveritaitoja. Selvittelen parhaillaan, millaiset mahdollisuudet olisi saada Laura Repo, toinen kirjan kirjoittajista, luennoimaan meille tänne Kannukseen.

Sattumalta myös Kaisa Vuorinen oli viimeisimmässä blogissaan kirjoittanut kaveritaitoja sivuten aiheella ”Tervetuloa mukaan arvostavan vuorovaikutuksen viikolle”

”Rakennetaan yhdessä koulu, jossa jokaisen oppilaan on hyvä kasvaa, oppia, kokea kyvykkyyttä  ja ennen kaikkea löytää sisäisesti turvallinen olo. Annetaan jokaisen olla oma itsensä, ainutlaatuinen ja arvokas. Arvostetaan erilaisuutta ja huomataan toisemme; kiitetään, tuetaan, kehutaan ja ollaan kavereita!”

Sopinee hyvin tavoitteeksi  kaikille kouluille 🙂

P.S Eikö olis hyvä projekti toteutettavaksi meidänkin kouluihin? Kehuviikko!!

Laitetaan vähä loppuhauskuutusta teille 🙂 Tämä kuva saa niin hymyn huulille. Maaseudulla harrastukset pyörii vahvasti moottorilla toimivien vempeleiden parissa. Tässä uusin projekti, jota värkätessä pojat saavat kehittää korjaustaitojaan.

 

Joulujuttuja, kaveritaitoja ja isänpäivän aatteita.

Mihin tämä aika menee? Joulu on jo ovella, ja herään siihen vasta muiden somepäivityksistä, ja lähestyvistä joulukonserteista! Joulu on ehdottomasti yks lempi ajankohtani vuodesta. Tosin vuosi toisensa perään, huomaan syksyn hiipivän joulukuuhun aina vain nopeammin, eikä ole enää pelkoa siitä, että jouluvalot vilkkuisivat tämän kodin ikkunassa ensimmäisten joukossa.

Tänään piti nostaa Mailegin ihana kalenteritonttu yläkaapista lipaston päälle. Olen pitkin syksyä kerännyt kirpparilta kivoja tavaroita kalenteriin, ja pian pitäisi alkaa kalenteri kasaamaan.

Kuten kuvasta näkyy, joulu on jännittävää aikaa 🙂

Joulukorttikuvat on yks perusjuttu, minkä ottamisista starttaa meidän joulu valmistelut. Ehkä ensi vuonna muistan hyödyntää ensilumen, ja ottaa kuvat jo silloin. Jo monta vuotta peräkkäin sama juttu, lumi ja pikkupakkaset tulee, siinä vaiheessa ei tajua muuta kuin ihastella ja nauttia ulkoilusta ja maisemasta. Kuitenkin yhtä nopeasti kuin kauneus on maiseman vallannut, sen lämpöisemmät kelit vievät mennessään, ja kaikki näyttää taas samalta kuin ennen lumen tuloa. Sitten saa miettiä että miksi en toiminut heti, ja päätyä kuvaamaan lapsia sisällä, ellei jokin ihme tapahdu, ja reilusti ennen joulua sada uusi lumi.

Eilen ajattelin että nyt pitäisi jotain tänne taas näpytellä. Niin paljon on meneillään samaan aikaan, ja Kannuksessa tosi hyvä boosti vähän joka suunnalla, ettei kaiken intensiivisyyden keskellä ehdi sitä riittävästi tänne jakaa. Viimeksi pohtimassani perhepalvelu asiassa on menty askel eteenpäin. Olen saanut hyvin jututettua eri tahoja, jotka lapsiperheiden kanssa toimivat, ja toivottavasti saadaan pian  porukka saman pöydän ympärille pohtimaan päivitettyä versiota perhepalveluille.

Perhekerhoon pääsimme pitkästä, pitkästä aikaa. Sielläkin ehdittiin pohtia hieman perhepalveluiden parantamista ja eri tahojen hyvää yhteistyötä, jonka totesimme jälleen kerran olevan ensiarvoisen tärkeää. Lape hankekin pyrkii siihen, että kaikki lapsen ja perheen elämän ympärillä toimivan tahot katsoisivat samaan suuntaan. Tämä on hyvä tähtäin, ja uskon että Kannuksessa saamme luotua oikein hyvän, meille räätälöidyn toimivan ja auttavan mallin.

 

 

Annella oli alustuksena Anne Nikan kolumni ”Kasvaako teillä tuleva elämäntapalusmu vailla työmoraalia?” joka oli kaiketi tarkoituksella kirjoitettu aika räväkkään sävyyn. Pieni lainaus tekstistä ”Työmoraalin opettaminen pitäisi olla vanhemmille kunnia-asia: Kasvatetaan yhteiskuntakelpoisia ja vastuullisia ihmisiä, jotka kantavat kortensa kekoon isänmaan eteen. Lapsille kuuluu opettaa, että julkiset palvelut rahoitetaan verovaroilla, eivätkä esimerkiksi terveyspalvelut, koulutus tai vanhusten hoito onnistu ilman, että jokainen tekee töitä niiden eteen. ”

Aihe kirvoitti kyllä todella hyvän keskustelun, ja lopuksi listasimme tärkeimpiä asioista mitä haluamme lastemme oppivan ennen omilleen muuttoa. Perus kotityöt, toisen ihmisen kunnioittaminen ja arvostaminen, tunnollisuus työtä kohtaan ja rahan käyttö, olivat varmaan eniten esille nousseet asiat. Tämä onkin ihan oma lukunsa, ja mikäli mielii välttää elämäntapalusmujen kasvatuksen, on aiheeseen tarpeellista syventyä jo keski-lapsuudesta lähtien.

Kaveritaidot, ja kiusaamisen ehkäisy, ovat olleet puheissa monella eri tasolla. Vanhempainyhdistyksessä on asiaa pohdittu, samoin sivistyspalveluiden lautakunnassa. Eilen hesaria lukiessa törmäsin kasvatustieteiden tohtorin, Laura Repon haastatteluun, jossa käsiteltiin tunnetaitojen ja kaverisuhteiden yhteyttä. Artikkeli oli niin mielenkiintoinen, että mun piti heti kysyä kirjastosta onko hänen kirjaansa Kaveritaitoja saatavilla. Paikalliskirjastossa ei ollut, mutta Kokkolassa se oli hyllyssä, ja sain sen jo tälle päivälle. Hienoa! Kirjastosta löytyi pari muuta oikein mielenkiintoista kirjaa myös. Ja ehdimmepä viime tipassa ihailemaan koululaisten näyttelyä, jossa omienkin lasteni töitä oli esillä.

Kirjasto on niin mukava paikka. Kirjarakkauden olen perinyt kotoa, ja usein kirjastoon mennessäni, lehtisalissa isä on jutustelemassa muiden aktiivikävijöiden kanssa, tai lukee päivän lehtiä. Hyllyjen välissä haaveillessa sydänalan täyttää sama ihana tunne, kuin lapsena. Mitä kaikkea kiinnostavaa sieltä löytyykään? Aikaa kuluisi vaikka miten. Tätä kertaa tunnelmointia helpotti sekin, että kuopus nukkui autossa. Niimpä ehdimme isompien kanssa katsella vähän tarkemmin kirjoja, eikä kukaan intaantunut juoksemaan hyllyjen väleissä. 

Kannuksen kirjasto on kyllä kaikin puolin lapsiystävällinen paikka, ja vaikka se hiljaisuus saa itsessänikin aina hyssyttely reaktion aikaan, niin koskaan en ole kokenut paheksuntaa henkilökunnan toimesta, vaikka elämöintiä vähän olisikin. Useammin vain pitäisi pääkirjastossakin käydä, vaikka meillä onkin oikein hyvä kirjasto omalla kylällä. Korpelan kyläkirjaston satukirja valikoima on monipuolinen, ja sieltä löytyy paljon klassikoita jotka on pääkirjastosta poistettu jo ajat sitten. Myös niitä ihania nostalgisia joulukirjoja, joiden aika alkaakin olla nyt.

Viikonloppu oli juhlien täyteinen, ja sukulaisia nähtiin kunnolla pitkästä aikaa. Isän kanssa on aina hyvin mielenkiintoista keskustella historian tapahtumista, hän tuntee mm.suomen lähihistoriaa hämmästyttävän hyvin. Sisällissota, ja sodat ylipäätään, nousivat keskeiseksi puheenaiheeksi, kun muistelimme isän isää Jalmaria sekä hänen isäpuoltaan Kalle-vaaria. Jalmari-pappakin on ollut mukana sekä sisällissodan että talvi ja jatkosodan tapahtumissa. Monta jännittävää tarinaa sieltä löytyy. On hienoa, että juhlavuosi on huomioitu niin monipuolisesti kulttuuririennoissa ja muuallakin. Itsenäisyyteen ja kansan vaiheisiin keskustelut päätyvät entistäkin useammin, ehkä se johtuu siitä, että juhlavuotta on pidetty hyvin esillä. Minä olen varmaan vähän tällainen vanhana syntynyt, sillä yhä useammin huomaan pohtivani sodan eri osapuolten taustoja, ja löydän itseni lukemasta milloin mitäkin aiheeseen liittyvää.

Sukupolvien ketju on niin mielenkiintoinen asia. Etenkin sodan ja kasvatuksen vaikutus lapsiin, ja ihmissuhteisiin ylipäätään, on todella mielenkiintoista. Mitä itse voisi historiasta oppia? Mitkä olisivat ne keskeisimmät asiat joita lapsille opettaa, että heistä kasvaisi isänmaallisia, ja toisia kunnioittavia aikuisia. Tällä hetkellä luvun alla oleva Punaisten naisten tiet kertoo surullista tarinaa osin tahtomattaan vaikeuksiin joutuneista naisista, ja siitä, miten paljon etenkin työläisväestön lapset saivat kärsimystä osakseen sisällissodan myötä. Lasten oli istuttava muottiin, oltava kuuliaisia ja mahdollisimman vaivattomia, keinolla millä hyvänsä.

Onneksi siitä on tultu paljon eteenpäin, ja opittu ymmärtämään myös hankalan lapsen käytöksen takana olevat asiat. Meidän nelivuotias Kalle, lukeutuu siihen vilkkaaseen lapsiainekseen, jonka kaltaiset ovat saaneet ennen vanhaan tuntea nahoissaan ”kurittomuuden” ja jääräpäisyyden. Ja mikä surullinen lopputulos siitä on seurannut, murtuneita mieliä maa pullollaan, päihteisiin hukutettua rakkaudettomuuden kokemusta, ja omaa hallitsematonta väkivallan käyttöä. Voi miten se riipaiseekaan ajatella, että aikuiset voivat olla niin säälimättömiä ja yksioikoisia temperamentikkaan lapsen kohdalla.

Jalmari oli kolme sotaa elänyt, kaikin tavoin ajatellen, kovan lapsuuden ja elämän elänyt. Biologisesta isästä ei ollut tietoa, mutta Kalle-vaari, isäpuoli, oli Iida äidin rinnalla kaikesta ajan ankaruudesta huolimatta, pystynyt ilmeisesti osoittamaan riittävästi rakkautta, jotta Jalmarista kasvoi oikeudentuntoinen ja tervehermoinen mies. Näin olen asiaa ynnäillyt.

Isäni, joka oli vilkkaan sorttinen lapsi, ja monessa kolttosessa mukana, muisteli ettei Jalmari koskaan ollut hänelle sanonut pahaa sanaa. Varmastikin asioista on keskusteltu, ja niitä korjattukin, mutta lapsuudesta oli jäänyt mieleen kuitenkin se, että oli saanut ennen kaikkea ymmärrystä osakseen. Se ei ollut tuohon aikaan sodan runtelemille miehille tyypillistä käytöstä, vaan vilkkaammat pojan koltiaiset saivat remmiä, usein pienistäkin syistä, kaiken muun tunnekylmyyden ja kaltoinkohtelun lisäksi.

Äkikseltään ajattelisi, että poliisimies, ja myöhemmin nimismiehenä ja syyttäjänäkin toiminut Jalmari, olisi ollut hyvinkin ankara ja suoraviivainen kasvattaja.  Poikkeuksellista sydämensivistystä on täytynyt siis olla, kun muistot hänestä ovat kertakaikkiaan kultaiset. Isä ihmetteli sitäkin, että Jalmari otti hänet pienestä saakka mielellään mukaan työreissuille ja asioille, sekään ei ollut tuolloin itsestään selvyyttä, että vanhemmalta sai tällaista erityishuomiota.

Laura Repon haastattelusta jäi erityisesti mieleen seuraavat kohdat. Aikuisten pitäisi hylätä rankaisukulttuuri kokonaan. Keskeistä on tunteiden tunnistaminen ja rauhoittumisen taitojen opettaminen. Pieni lapsi oppii tunnistamaan tunteitaan vain tuntemalla niitä. Silloin kun suututtaa, aikuinen kertoo vihan tunteesta, antaa sille nimen ja kertoo, että se kuuluu asiaan. Lisäksi lapsi tarvitsee tiedon, että häntä rakastetaan suuttumuksen tunteesta huolimatta. 

Mielestäni tuossa edellä oli kiteytetysti se oleellisin asia, joka pätee kaikkiin lapsiin, ja erityisesti heihin, joista on riski tulla häiriökäyttäytyjiä. Joka kerta, kun saan lukea jotain lapsen tunne elämän kehittymiseen liittyvää viisasta tekstiä koen, että ehkä hyvä lapsuus voi sittenkin olla mahdollista isolle osalle suomalaislapsia. Näitä asioita vain pitäisi pitää vielä paljon enemmän ja selkeämmin esillä. Edelleen on olemassa aikuisia, jotka eivät ymmärrä että huonon käytöksen takana etenkin alle kouluikäisen lapsen kohdalla, on itsesäätelyn puute, ei lapsen pahankurisuus tai ilkeys.

Jos Jalmarin kaltaiset isät ovatkin olleet vähemmistö menneillä sukupolvilla, ei niitä vieläkään liikaa ole. Aikuiselle on helppo ja houkutteleva tie joko antaa lapsen käyttäytyä miten vain ja levittää kätensä avuttomana, tai toisaalta kasvattaa liialla suoraviivaisuudella ja ankaruudella, kun keskustelulle ei löydy riittävästi viitseliäisyyttä. Molemmilla tavoilla häiriökäyttäytyjä on kouluun mennessä jo hyvässä vauhdissa, ja kierre on valmis.

Lempeästi luja. Siinä on haastetta itsellänikin äitinä jokaiselle päivälle. Onneksi tiedostaminen ja rehellinen asian pallottelu, on jo hyvä suunta. Lopputulos punnitaan sitten parinkymmenen vuoden kuluttua, kun saa tai joutuu arvioimaan suhdettaan aikuiseen lapseen, ja lapsensa suhdetta muihin ihmisiin. Toivottavasti saisin joskus olla noin kauniiden muisteluiden kohde, kuin Jalmari-pappa isälleni on. Että lapselle olisi välittynyt etupäässä rakkaus ja hyväksyntä, ja hän osaisi näitä asioita viedä eteenpäin ja tehdä omiin lapsiinsa rakastavan ja läheisen suhteen

 

Ambulanssista apua

Kovasti ovat keskusteluttaneet viime aikoina Kannuksen vuodeosaston asiat, Kotisairaalan yöpartio ym. Kaupunginhallituksen puolesta on laadittu napakka kirjelmä, tulevaan kokoukseen Soiten hallituksen edustajallemme tueksi. Toivotaan että meidän voimakas tahtotila vuodepaikkojen vähentämisen jarruttamiseksi vaikuttaa päätöksiin.

Somessa on runsaasti pohdintaa Sote Maku uudistuksen (kamala sana) tarpeellisuudesta ja tulevaisuudesta. Monien mielestä olisi paras palata vanhaan, jossa päivystys asiatkin voisi hoitaa myös pienemmissä terveyskeskuksissa. Vanhaan ei varmaan valitettavasti ole paluuta, eikä se ehkä kuitenkaan se tehokkain vaihtoehto ole, vaikka väitteitä kuuleekin siitä, ettei keskitetyn päivystyksen säästö niin merkittävä ole kuin luullaan.

Oma perheeni on ollut onnellisessa asemassa, kun yhteispäivystystä on tarvittu tasan kerran. Silloinkin kyseessä oli lapsi, ja hoitoon päästiin suht pian, vaikkei se yhteispäivystyksessä jonottaminen mikään mukava kokemus lapsen kanssa ollut. Siihenhän on sittemmin tullut muutos, oma päivystys lapsille, joka on kyllä aivan mahtava juttu. Etenkin ne perheet, jotka syystä tai toisesta tarvitsevat usein päivystysaikoina lääkäriä, ottavat varmasti tämän palvelun kiitollisena vastaan.

Itselläni tuli erilainen kokemus avun saamisesta pari päivää sitten. Aamulla herätessäni ihmettelin että miten on pää näin kipeä. No, huonot yöt lapsiperheessä ovat aivan arkipäivää ainakin meillä, joten sen piikkiin se meni. Kuitenkin yllättäen lasten lähdettyä kouluun, alkoi jäätävä pahoinvointi. Tunnin säännöllisen oksentamisen (anteeksi yksityiskohdat) jälkeen, soitin äidilleni että voiko hän tulla lasten kanssa kun en itse kykene. Päivällä hän kävi vähän asioilla kylällä, mutta palasi iltapäivällä kaveriksi.

Mietin siinä vaiheessa, onko tämä sittenkin jokin tauti, vaikka kummallista se olisi, että pikkulapsiperheessä äiti aloittaisi vatsataudin. Kolmen maissa, kun pahoinvointi vain jatkui ja jatkui, kävi mielessä että jos tämä onkin migreeniä, vaikka edellisestä näin rajusta kohtauksesta oli kulunut jo kolme vuotta.

Viiden jälkeen kun mies kotiutui, olo tuntui jo vähän paremmalta, vaikka mikään ei pysynytkään sisällä, ja päänsärky oli todella paha. Jälkiviisaana tietysti ajattelin että olisimpa mennyt virka aikana terveyskeskukseen, ja saanut iv:sti lääkettä, kun suun kautta ottaminen oli mahdotonta. Mutta eipä se enää auttanut. Päivä saatiin kuitenkin iltaan, ja mitäs muutakaan, kun olo alkoi taas huonontua.

Mieheni soitti konsultaatio puhelun äidilleen, ja arvelimme hetken lähteäkö Kokkolaan vai sitkutellako aamuun saakka. Kumpikaan ei kuulostanut toistaan houkuttelevammalta vaihtoehdolta.

Niimpä teimme radikaalisti niin, että mies soitti hätäkeskukseen, ja kysyi heidän mielipidettään. Puhelun aikana tuli selväksi, etten pysty henkilöauton kyydissä enää istua Kokkolaan saakka, ja ambulanssi oli ainut vaihtoehto. Lanssin tulossa kesti 15min, pikaisen tutkimisen ja lääkärikonsultaation jälkeen he laittoivat näppärinä jo kuivuneeseen suoneen kanyylin ja lääkkeet sekä nestettä. Olo alkoi kohentua nopeasti.

Täytyy sanoa että ammattimaista palvelua! Aikaa kului ehkä vartti, kun olo oli jo aivan toinen. Jos päivystys touhuja johonkin suuntaan pitää kehittää, niin tähän. Sairaanhoitajilla jotka tekevät vaativaa työtä, on erittäin kova ammattitaito sekä arvioida että hoitaa tilanteita, ja sitä pitäisi osata nykyistä paremmin hyödyntää.

Toki ymmärrän täysin, että on tilanteita, joissa oikeasti tarvitaan lääkärin arvio, mutta paljon on myös sellaisia päivystyskäyntejä, joissa hoito olisi voitu antaa paikanpäällä, ja sitten valitettavan paljon niitä, jotka eivät alkuunkaan ole päivystys asioita. Ja näin hoidettavan näkökulmasta tämä oli kyllä 10+.

Nooran kanssa nauroimmekin, kun tätä episodia selvitin, että ehtihän siinä innostunut vaikuttaja vähän vaihtamaan ajatuksia lanssi henkilökunnan kanssa samalla kun nesteet tippuivat.

Juttelimme heidän työnsä nykytilasta, ja heidän näkemyksestään paikalla hoitamisen suhteen. Yllätyin, kun kuulin, että heidän työstään jo puolet, on kohteessa hoitamista. Ja erityisesti iloitsin, kun kuulin että he olivat saaneet Avilta jatkoluvan 24h työvuoroille. Todella hieno juttu! Se lisää tuntuvasti työssä jaksamista tuon tyyppisessä kolmivuorotyössä, missä päivystämistä on paljon.

Että semmoinen henkilökohtainen kokemus avun saamisesta. Kyllä meillä suomalaisilla vain on asiat hyvin, kun tällaista palvelua saa vuorokauden ympäri. Varmaan oli sattumaakin mukana, ja lanssi oli lähistöllä. Eikä ihan syrjäkylillä asujat voi varmasti myöskään tähän yhtyä, mutta kaiken kaikkiaan on hyvin asiat.

 

Olen aiemmin kertonutkin, että olen Keski-Pohjanmaan maakuntauudistuksen poliittisessa ohjausryhmässä. Varsin mielenkiintoinen työryhmä ja uudistus kaikkineen. Hoitoalalla työskellenneenä minulla on tietysti ihan erityinen kiinnostus Sote asioihin. Toisaalta taas perhepolitiikka on se kaikkein omin kenttä, ja siihenkin pääsee hyvin käsiksi noissa yhteyksissä.

Tänään meillä on todella mielenkiintoinen päivä Kokkolan kaupungin talolla, kun kokoonnumme maakuntastrategiatyön tiimoilta yhteiseen visio- ja arvotyöpajaan. Alkupäivä on yhteistä ohjelmaa, ja loppupäivästä jakaannumme 9 eri ryhmään pohtimaan eri teemoilla olevia kokonaisuuksia. Itse tietysti valitsin Sote-järjestelyiden ryhmän, ja vien kyllä terveisiä tästä kokemuksesta sinnekin.

Talvi tekee tuloaan, ja varastosta on saanut kaivaa jo vähän paksumpaa kampetta lapsille ja itsellekin. Aina se vain ilahduttaa yhtä paljon, kun aiemmin hamstrattu vaate pääsee käyttöön. Kirppishommissa pitää olla ajan hermoilla, ja ennakoida seuraava kausi. Mulla on sellainen tapa, että säännöllisesti silmäilen varaston kaapit, ja painan mieleen mitä kukin tarvii. Sitten vain metsästyslasit päähän, ja kirppiksellä heti koriin tarvetta vastaava vaate, kun sellainen eteen tulee. Näin se on meillä hyvin toiminut, eikä kaupasta tarvinnut ostaa kuin parit hanskat.

Mamma joutui nyt tyytymään vanhaan talvitakkiin, kun tavoitetakki on ihan pikkuisen liian kippana vielä. Onneksi lenkkipolulla on saanut tampata ilman suurempi vaivoja jalan kanssa, joten kyllä se vielä menee päälle ennen kunnon pakkaskelejä. 🙂

Muutama kuva pyhän luontoretkeltä. Voi että miten ollaankin kiinnytty asuin kylämme luontoon! Tämä Ruusula niminen kota/makkaranpaistopaikka, on kyllä Kannuksen parhaimmistoa. Metsä on mitä mainioin leikkipaikka, suurine puineen, ja mataline aluskasvillisuuksineen. Se oikein nostaa lasten luovuuden pintaan, ja majakyhäelmiä alkaa heti nousta kuusien juurille.

Maisema on nyt aika ryteikköinen, ja meillä on aikomuksena, ellei joku innokkaampi kyläläinen toimeen ryhdy, raivata ranta niin että näkymä paljastuu kunnolla.

Talvella meiltä ei ole kodalle kuin muutama sata metriä, kun pääsee jään yli kelkalla. Silloin täällä käydään vieläkin useammin, kuin näin jäättömään aikaan. Moottorikelkalla tulemisessa on ihan oma viehätyksensä, ja lapset ovat valmiina lähtemään vaikka joka päivä.

Ranta on muutoinkin tosi kaunis, aurinko paistaa siihen ison osan päivästä, ja lämmittää ihanasti pakkaskeleilläkin.