Lauantai ilta

Ihan tavallinen lauantai. Kävimme yhteistuumin siivoamassa korjaamalla, ja minä ehdin tehdä samalla vähän paperitöitä. Kotona ulkorakennuksen nikkarointia, ja tavallisia pihahommia. Päivän päätteeksi saunaan.

Blogin perustaminen on ollut kyllä hyvä päätös. On mukava kirjoitella ajatuksia mieltä askarruttavista jutuista jonnekin. Oon aina ollut vähän huono päiväkirjan pitäjä, mutta jotenkin tuntuu, että tällaiselle julkiselle palstalle tulee paremmin kirjoitettua.

Paljon on tullut kyselyitä Vaikuttajakiihdyttämöstä, että mikä se sellainen on. Tiivistetysti voisi siis sanoa näin:

Vaikuttajakiihdyttämö on Keskustan eduskuntaryhmän järjestämä mentorointi koulutus alle kolmikymppisille, vaikuttamisesta kiinnostuneille nuorille. Suomeksi se tarkoittaa sitä, että mukana oleville nuorille valitaan hakemuksen perusteella sopiva ”valmentaja”=mentori, jonka kanssa pidetään tiiviisti yhteyttä seuraavan 8kk ajan. Mentoreina on entisiä ja nykyisiä poliitikkoja, ministereitä, sekä kokeneita poliittisia tausta vaikuttajia.

Mentoroinnin tavoitteena on, että nuori itse on aktiivinen ajattelija suhteessa omiin tulevaisuuden suunnitelmiin. Mentori ei siis anna valmista pakettia, että toimi näin, niin pääset siihen ja siihen pisteeseen. Hän toki kertoo omasta polustaan vaikuttajana, auttaa verkostoitumaan, ja pohtii asioita yhdessä nuoren kanssa. Valmennus on kiteytettynä vuoropuhelua, keskustelukumppanina olemista, ja kyllä, jonkin verran myös neuvojen antamista.

Mentorin asemasta johtuen, suhde pidetään ”salaisena” mikäli niin sovitaan. Siitä tehdään ihan paperinen sopimus heti alkajaisiksi. Mun tilanteessa on sovittu näin, että ainakaan tässä vaiheessa en koutsiani julkista.

Ensimmäisen kerran pääsen tapaamaan tätä upeaa pitkän linjan vaikuttajaa, ja perhepolitiikan moniottelijaa ensi viikolla. Aivan mahtavaa! Mulla on nippu tehtäviä odottamassa, jotka täytyy tehdä ennen tapaamista.

Seminaari oli jo itsessään mahtava kokemus. Verkostoja syntyi ympäri suomea, muutamia sellaisiakin, jotka uskon muodostuvan ystävyydeksi ajan saatossa. Keskustalaiset ovat todellakin hyvin saman tyylisiä ihmisiä ajattelu tavoiltaan. Oli hienoa huomata monessa keskustelussa, että oikeesti, ootko sinäki ajatellut noin?

Tästä on hyvä jatkaa.

Illalla tietysti se luottojuttu, eli ulkosauna. Ulkosauna on niin ihmeellinen asia! Miten paljon se onkaan antanut poweria ja uutta latautumisen sijaa, monina raskaina hetkinä, mutta myös onnellisten päivien päätteeksi.

Kaikkina vuoden aikoina erilainen, tunnelmallinen polku saunalle. Talven paksut hanget, ja erilainen lämpö hirsiseinissä, kun lämmittää on pitänyt tosissaan. Alkukevään kostea polku, puron äänekäs solina, kun vedet virtaavat. Kesällä valoisa kesäilta, avoin ikkuna ja happi rikkaat löylyt. Syksyn pimenevät illat, kynttilät, ensimmäiset kirpeät kelit.

Kaikkinensa paras päätös mille tahansa päivälle. Ihana tyyneys olemuksessa, kun löylyistä kävelee rauhaksiin kohti tupaa.

Politiikan paloa

Otsikon mukaisesti, politiikan palo oli käsinkosketeltavaa Eduskuntatalon Auditoriossa tänään, kun suuri joukko tulevaisuuden vaikuttajia oli koolla.

Kaikki puhujat olivat varsin vetoavia, mukaansa tempaavia, mielenkiintoisia jne. Mutta Seppo Kääriäinen veti kyllä persoonallaan poliittisen palon aivan uudelle asteelle. Kanssa kuuntelijat olivat luullakseni samaa mieltä, aplodeista päätellen nimittäin.

Ajattelin tiivistää muutamaan sanaan mieleen painuvimmista puheenvuoroista.

Matti Vanhanen kertoi poliittisen toimintansa alku ajoista. Miten espoolaisnuoren tie kuntapolitiikkaan ei ollut aivan yksinkertainen, puolueen kannatuksen ollessa Espoossa vain 1,5%. Kuitenkin toisella yrittämällä hän pääsi läpi, hienolla 400 äänen portilla.

Häntä innoittivat alkujaan mm.ekologinen tasapaino luonnon ja ihmisen välillä. Nuoria hän ohjeisti mm. sanomalla, että ihminen jaksaa hyvin paljon, jos työ on motivoivaa. Toisaalta taas politiikka vie mennessään sekä kädet että jalat. Omat jakamisen rajat on siis myös tiedostettava.

Annika Saarikko luki pienen mietelauseen, joka meni näin:

Ei onni ole mikään sattuma,
joka valahtaa taivaasta kuin
rankkasade kesäpäivänä.
Se tulee ihmisen luo vähitellen,
sen mukaisesti, miten hän suhtautuu
elämään ja ympärillään oleviin ihmisiin.
Onni karttuu jyvä jyvältä,
osanen täydentää toistaan.

( Tsingis Aitmatov )

Politiikan syvintä olemusta, on se, ettei kaikesta tarvi olla samaa mieltä. Merkitys on mennyt, ellei kukaan enää väitä vastaan. Pahinta on se, ettei ole enää mitään sanottavaa. Se mitä itse haluaa, ei ehkä ole itselle parasta. Pitää antaa tuulen puhaltaa, ja kuljettaa, vaikkei tie olisikaan juuri sellainen kuin itse kuvitteli. Omien arvojen eläminen todeksi on ensi arvoista. Siinä Annikan ajatuksia kiteytetysti.

 

Juha Sipilä määritteli hienosti keskustalaista ajattelua. Ihmisyys, kestävä talous, realistinen luontosuhde. Puheita pitää seurata myös teot. Keskittäminen ei ratkaise sosiaalisia, ekologisia eikä taloudellisia ongelmia.

Hanna Kosola puhui pelkojen voittamisesta, voimavarojen tunnistamisesta, omana itsenä olemisesta. Tuo valo, siitä politiikassa on kyse, toivoa paremmasta, valon tuomisesta.

Seppo Kääriäinen puhui erittäin painavin sanoin Alkiolaisuudesta, ja siitä miten merkittävä rooli Santeri Alkiolla oli siinä, että Suomesta tuli itsenäinen tasavalta, ei kuningaskunta. Hän antoi myös tehtäväksi selvittää, mikä ero on siinä, että Suomi on 100 vuotta, ja Keskustapuolue 111 vuotta. Hän puhui sovintopolitiikan tärkeydestä, siitä, miten vihan ja koston tielle lähtemistä pitää välttää. Pitää myös ymmärtää sodan eri osapuolia. Vastuullinen vapaus, mitä se on? Synnymme vapaina, olemme vapaita, meitä rajoittaa vain vastuu itsestä, lähimmäisestä ja luonnosta. Jos luonto sortuu, kaikki on hävitty. Ihanne on olla hyvä ihminen, ja kunnon kansalainen. Lopuksi hän sanoo näin ”Pysykää ihanteellisina, älkää luopuko, se kantaa. Viimeisellä viivalla -se voittaa”

Todella hieno päivä huipentui Hotelli Helsingissä seutukuntalaisten illallisella.

Tässä on pureskeltavaa nyt pitkäksi aikaa.

Uskomaton ilta

Nyt täytyy sanoa, että koskaan aiemmin en ole kokenut näin vaikeaa mmatkan tekoa. En oikein osaa tässä pukea sanoiksi kaikkia matkamme vaiheita tänne Helsinkiin, mutta jonkinlainen sekava raportti tästä koostunee.

Junamme oli määrä lähteä 16.17. Asemalle tulimme toki hyvissä ajoin, huomataksemme junan olevan myöhässä puolisen tuntia. Noh, ratkaisukeskeinen tiimimme ei tästä vielä hetkahtanut, ehkä jokin ajatus suotiin sille, että myöhään menee, ennen kuin ollaan perillä.

Kahvittelimme Matkahuollon kahviossa, ja samalla junan saapumisaika päivittyi vielä hieman myöhemmäksi.

Matka sujui ihan hyvin, kunnes yhteen vaunuista tuli teknisiä ongelmia, ja se jouduttiin jättää Seinäjoelle. Matka jatkui, ja olimme tunnin aikataulusta myöhässä. Huh, nälkäkin jo oli, mutta illallinen olisi odottamassa Sokos Hotel Albertissa. Ravintola vaunussa kohtasimme ehkä yhden erikoisimmista asiakas palvelijoista ikinä. Kassalla ollut henkilö vaikutti niin erikoiselta, että heräsi ihan epäilys, oliko hän aivan ”selvin päin”. Keneltä otti rahaa, keneltä ei. Ottiko oikean verran, se jäi arvoitukseksi, sillä kassaan hän ei summia lyönyt. Itselleni antoi epämääräisen kasan kolikoita, niitä hetken käsissä pyöriteltyään. Hmm. Lisäksi hän harrasti osalle asiakkaista huulilla puhumista. Suu liikkui kyllä selkeästi, jotta viesti tuli ymmärretyksi. Ääntä vain ei kuulunut. Väliin jono oli pitkäkin, mutta kaveri vain seisoi, eikä ottanut mitään kontaktia.. Sangen erikoista?

Monien erinäisten vaiheitten kautta, ja hillittömän nauramisen säestämänä pääsimme lopulta Albertiin klo 22.12, kuullaksemme vain sen että hotellihuoneemme on päällekkäis varattu, eikä meille ole huonetta. Tarkoituksen mukainen ylibuukkaus siis. Ei ole sijaa majatalossa ei.

Kuvassa virkailija koittaa pahoitella tilannetta, ja toteaa kaikkien muidenkin hotellien olevan täynnä. Olli tähän vain toteaa, ettei se pahoillaan olo nyt paljoa auta. Me ei Marin kanssa voida enää muuta kuin nauraa.

Kaikilla on järjetön nälkä, ja väsymys, ja tilanne on tämä! No, Olli sanelee hieman ehtoja virkailijalle, ja sen seurauksena taso hakee meidät pihasta, ja ajaa Tapiola Gardenille Espooseen. Albertin piikkiin toki.

 

Taksiautoilija on varmasti se maailman virkaintoisin koskaan tapaamani kuski. Tärkeänä tämä nuori mies ottaa kantaa asiaan ja sen viereen. Se tulee myös selväksi, että aamuruuhkan pitää varautua, ja matka Helsinkiin voi kestää. Eipä siinä mittään, Eduskuntaan täytyy kirjautua sisään tiettyyn aikaan, joten yöunet jäävät varsin lyhyiksi.

 

Täällä sitä nyt kuitenkin ollaan, jossain kellarikerroksen perukoilla, mutta sentään ei samassa huoneessa kaikki kolme. Albertissa he ehdottivat sitäkin. Tosin hätämajoitus oli perattu saunaan!! Voi koomisuuden määrää!!

Näin paljoa en ole nauranut moneen kuukauteen. Onneksi matkaseura on parasta mahollista. Nyt nukkumaan. Huomenna superjännä päivä Suomen nimekkäimpien poliitikkojen seurassa.

Mistä apua lastenhoitoon, tukea vanhemmuuteen?

Perhepalvelukeskus. Siinä tämän päivän teema. Aamulla startattiin kahden nuorimmaisen kanssa kohti Sieviä, tutustumaan tähän huikeaan toimintaan, jossa vapaaehtoistyöllä on ollut valtava rooli! Muutama muukin valtuustoryhmämme naisista pääsi mukaan kuuntelemaan, miten tämä toiminta on saanut alkunsa.

Päivä oli niin tiivis ja antoisa, että luonnollisesti minä aiheeseen suurta paloa tuntevana, en muistanut ottaa kuvia. Nämä kesälomareissun kuvat Herra Hakkaraisen talosta, ja Särkänniemestä, piristäköön nyt tätä tekstiä.

Sievissä tosiaan on käynnistetty yhdistys pohjaisena, eläkkeellä olevan perheenisän toimesta perhepalvelukeskus. Sen tarkoituksena on tarjota matalan kynnyksen lasten,-ja kodinhoitoapua, ilman lastensuojelutyön roolia. Apua jota ihan tavallinen äiti tai isä saa tarvitessaan, ihan tavallisiin tarpeisiin. Lapsia voi Kotipesäpäivinä tuoda lastenparkkiin hoitoon muutamaksi tunniksi, tai hoitajan voi tilata kotiapupäivinä kotiin, vaikka koko päiväksi.

Sievin Perhetukikeskuksen aktiivit ovat tehneet mittaamattoman arvokkaan pioneerityön esim.meitä kannuslaisia ajatellen, tämän mallin kehittämisessä. He ovat antaneet pyyteettömästi omaa aikaansa yhteisen hyvän saavuttamiseksi. Rakentaneet luottamusta kuntaan ja muihin yhteistyötahoihin päin. Haalineet rahaa toiminnan pyörittämiseksi mahdollisista ja mahdottomista paikoista. Ja saaneet kuin saaneetkin toiminnan pyörimään niin pitkään, että vaikutuksia on päästy arvioimaan. Sievin mallista on tehty jopa kradu, jossa on hyvin pystytty toteen näyttämään perheiden hyvinvoinnin kasvu, ja lastensuojelumenojen lasku. Meillä on nyt käsillä mahdollisuus ottaa heiltä hyväksi koetut tavat käyttöön, ja kopioida Perhepalvelukeskus toiminta Kannukseen.

Ja se kyllä totta vie tehdään!

Meillä Kannuksessa, niin hyvin kuin asiat monelta kantilta katsottuna onkin, on tässä asiassa selkeä muutoksen tarve. Valitettavasti tosiasia on se, että lastensuojelun asiakkaat nielevät ison osan perhetyön resursseista. Tietysti on ensiarvoisen tärkeää, että huostaanotto tarve saadaan näin pidettyä minimissä. Ja taattua mahdollisimman pitkälle se, että lapset saisivat avohuollon tukitoimien turvin asua omien vanhempiensa kanssa. Tavallisia perheitä, (jos sallitte sellaisen määritelmän tässä kohtaa) ei saisi kuitenkaan unohtaa.

Ennaltaehkäisevän avun tarjoamisella, voidaan varmasti välttää monen perheen ajautuminen lastensuojelun piiriin, ja keventää heidänkin tilanteensa syvyyttä, jotka auttamatta sinne päätyvät.

Silti iso osa perheistä ei päädy lastensuojelun asiakkaaksi. He kitkuttelevat joten kuten, pärjäävät ja selviävät pääpiirteittäin.Päällisin puolin tällainen perhe näyttää siis voivan ihan hyvin. Ja ongelmat ovat loppuseltaankin niin piilossa, ettei koskaan voida täysin todistaa niiden syyksi perusturvattoman lapsuuden.

Sellaista mittaria kun ei ole olemassa, millä voitaisiin mitata, mitkä pitkäaikaisvaikutukset sillä on, että vanhemmat ovat lähes läpi lastensa lapsuuden ajan, enemmän tai vähemmän väsyneitä.

 

Näitä pohtiessa, tulee tunne, että halutaan ikään kuin kokeilla, että kuinka halvalla saadaan perheet kasvattamaan lapsistaan työkykyisiä jäseniä yhteiskunnan pyöriä pyörittämään.

Väsymyksellä on lukuisia lieveilmiöitä, joita jokainen vanhempi on joskus kohdannut. Hermojen kireyttä, lyhytjännitteisyyttä, kovuutta, parisuhderiitoja, toivottomuutta, ahdistusta, fyysisiä sairauksia, näin muutaman mainitakseni. Ja kyllä, erittäin usein syynä on väsymys!

Aivan oma aiheensa on se, kuinka monta avioeroa tukitoimilla voitaisiin ehkäistä. On surullista lukea faktoja siitä, kuinka usein avioeropäätös tulee lasten ollessa 2-4 vuotiaita. Tällaista ajatellessa näen vain rättiväsyneet vanhemmat, jotka eivät kykene ajattelemaan selkeästi.

Voimaton ilmapiiri, on omiaan järkyttämään lapselle elintärkeää turvallisuuden tunteen kokemusta. Väsynyt vanhempi ei jaksa olla läsnä. Perustarpeet usein tulevat tyydytetyksi välttävästi. Mutta läheisyys, syli ja yhteinen ilo, jäävät ohuiksi.

Tällaisessa ympäristössä kasvamisen seuraukset mielenterveydelle ja itsetunnolle, tulevat usein näkyviin vasta aikuisena. Lapsella on mahdollisesti pitkin elämäänsä selittämätöntä ahdistusta. Työyhteisöissä on ongelmia, parisuhteet eivät kestä jne. Vuosien ja vuosikymmenien aikana tulee tuhlatuksi tuhansittain kyyneleitä ja terapiatunteja, vaikka kaikki olisi voitu ehkäistä sillä, kun lapsuudessa olisi saanut tuntea turvaa, tasapainoa, rakkautta ja rajoja.

Lopputuloksena siis iso hintalappu veronmaksajille, ja onneton elämä kyseiselle henkilölle. Varmasti jokainen on samaa mieltä siitä, että olisi ollut viisaampaa satsata jo paljon aiemmin.

Saa tässä sitten  olla ihmeissään syntyvyystilastoista ja huoltosuhteen kohoamisesta!

Kuinka paljon on perheitä, jotka haluaisivat saada kolmannen, ja neljännenkin lapsen, jos vain uskaltaisivat? Oman kokemuksen mukaan heitä on paljonkin. Kun jaksaminen on koetuksella jo yhden tai kahden kanssa, ja kokemus avun saannista on onneton, on helppo arvata näiden asioiden syy-seuraus suhde.

Puhumattakaan siitä, kuinka moni ei saa edes sitä ensimmäistä lasta. Yksin pärjäämisen ajatuksen raskaus, ja toisaalta ulkoa päin tulevat paineet hyvän vanhemmuuden käsitteestä luovat epävarmuutta. Tällaiset asiat saattavat johtaa päätökseen jäädä lapsettomaksi, vaikka lapsen kaipuuta tuntisikin.

Olen tavannut ihmisiä, joiden oma lapsuus on ollut tavalla tai toisella vajavainen. Isovanhemmista ei olisi mitään turvaa, ja vaikka ulkoapäin katsoessani ajattelen, että tämä ihminen olisi kyllä kyllin hyvä vanhempi, ei rohkeutta tämän suuren tehtävän, -ja onnen vastaanottamiseen ole. Pelätään samoja virheitä, joista on itse kärsitty. Epäillään omia taitoja ja kykyjä. Ja myös edellä mainittu tuen puute yhteiskunnan taholta painaa vaakakupissa. Uskon että mikäli apu olisi oikeasti kaikkien ulottuvilla, ja yhteiskunta selkeästi antaisi viestin, että tukea on kyllä saatavilla, voisi tällaisten ihmisten ratkaisu olla toinen.

Toki lapsettomuus voi olla valinta, ja monilla onkin, ihan muista syistä.  Tutkimusten mukaan yhä useampi jättäytyy lapsettomaksi, koska ei vain halua lapsia. Yhä tärkeämpää nyt onkin, että heitä, jotka kokevat vanhemmuuden kutsumukseksi, rohkaistaisiin siihen.

Päättäjien on helppo ummistaa silmänsä, tänä diagrammien aikakautena, jolloin kaikki pitäisi olla mustana valkoisella, ja vain paperin pyörittelyllä on merkitystä. Kärjistetysti sanottu toki, uskon kyllä poliitikkojen ja kuntapäättäjien hyvään tahtoon, mutta tekoihin se ei ole silti johtanut.

Onneksi nyt vaikuttaa siltä, että asiaan on herätty. Varmaan keneltäkään ei ole jäänyt huomaamatta mediatila, jonka syntyvyyden lasku on saanut. Varmaan se sitten on niin, että kaikki pitää tehdä yrityksen ja erehdyksen kautta. Nyt on todellakin korkea aika löytää se poliittinen tahtotila, jolla laivan suunta muutetaan!

Aloitetaan näyttämällä mallia täällä alemman portaan politiikassa, ja aletaan huolehtia kannuslaisista lapsiperheistä paremmin!

 

Lähimmäisen sunnuntai

Maailman vaikeimpien asioiden joukossa, on varmasti rakastamisen vaikeus. Milloin on vaikeaa rakastaa? Ketä meidän tulisi rakastaa? Kuka on lähimmäinen? Maailman vaikeimpia kysymyksiä eikö vain?

Tällaisen pienen lapsen, ja etenkin oman lapsen rakastaminen on helppoa. Lapsi avuttomuudessaan on luonnollinen rakkauden ja huolenpidon kohde. Raamattu kuitenkin opettaa, että meidän tulisi rakastaa jokaista ihmistä ihan sen perusteella, kuka sattuu lähellämme milloinkin olemaan. Vihamiehen rakastaminen, lukeutuu järjellä ajateltuna todellakin maailman vaikeimpiin asioihin. Kuitenkin vain rakkaus, antaa tilaisuuden pahan kierteen katkeamiselle, ja hyvän syntymiselle.

Itse olen monesti kokenut sen, miten ihan arkisessa tilanteessa, yllättäen, on tullut rakastetuksi sellaisenkin ihmisen kautta, joka ei kuulu omaan lähipiiriin. Välillä on hyvä jättää oma kiire ja tehtävät taka-alalle, ja löytää itsestään herkkyyttä nähdä lähimmäinen siinä ihmisessä, kuka milloinkin ”sattuu” lähellä olemaan. Ajatella vain, että ikään kuin ”heittäytyy” rakkauden välikappaleeksi, palvelemaan, samalla itselleen saa enemmän kuin osaa odottaakaan.

Tutkimusten mukaan empatia ja auttaminen on ihmiselle luonnollista. Aivoista on löydetty runsaasti mekanismeja jotka tukevat toisen auttamista. Auttaminen siis todella saa omankin mielen tyytyväiseksi ja iloiseksi!

 

2-vuotias kuopuksemme Elsa, on todellinen luontainen hoivaaja. Tuon tuostakin pitää nallejen ja nukkejen pipejä puhaltaa, peitellä nukkumaan, ja hoivailla muutenkin.

Usein ihmettelen, miten spontaaneja auttajia lapset ovatkaan! Ihminen on synnynnäisesti avulias ja empaattinen, lapsissa se on helppo huomata. Vaikkapa kerhoryhmää seuraillessa, jossa lapset ovat usein melko vieraita keskenään, on silti auttavat kädet lähellä. Yksi ei pääse kiipeilytelineeseen, toinen auttaa. Yksi kaatuu, ja heti on lauma huolestuneita pikkuihmisiä lähellä. Esimerkkejä löytyy vaikka miten paljon. Mihin tällainen heittäytymiskyky katoaa kun ihminen kasvaa? Ajatellaanko me liikaa, mikä on sopivaa? Kuuluuko tämä ja tämä asia nyt minulle? Onko meillä usein liian kiire? Tai olemmeko muuten vain ennakkoluuloisia?

Kurjimpia juttuja joita kuulee, ovat ne, kun sairaskohtauksen saanutta ei kukaan tule auttamaan, tai ojaan ajaneen luokse ei kukaan pysähdy.. Onhan siinä toki toinenkin puoli, ja aina on riski että vastassa onkin jotain odottamatonta, tai itse joutuu vaaraan.. Mutta silti. Itsestä tuntuu että meillä suomessa on menty liiaksi siihen suuntaan, että eletään vaan siellä omassa pienessä ympyrässä,  ja löydetään ties mitä syitä milloinkin sille, ettei tulla pysähtyneeksi apua tarvitsevan kohdalle, ettei löydy rakkautta ja välittämistä.

Vielä suurempi kysymys on yli maan rajojen auttaminen ja rakastaminen. Onko Suomi yksinoikeudella meidän? Onko meillä oikeus elää omaa valkoisen miehen kuplaamme kulutusyhteiskunnassa, viis veisaamatta kehitysmaiden tilanteesta? Olemmeko jotenkin itse ansainneet kaiken tämän hyvinvoinnin mikä meillä on? Emme varmaankaan. Iso osa on edellisten sukupolvien kovaa ja periksi antamatonta työtä. Heidän joilla oli meitä enemmän aikaa rakastaa lähimmäistä, vaikkei omissa oloissakaan ollut kehumista.

Lasten kanssa usein juttelemme siitä, miten pitäisi suhtautua sellaisiin koulutovereihin, joiden kanssa ei luonnostaan tahdo yhteistyö sujua. Entä miten suhtaudumme vanhoihin ihmisiin, mitä vanhemman kunnioittaminen tarkoittaa? Olen laittanut merkille, että lapset ovat hirmu hyviä itse oivaltamaan oikeita tapoja asioiden kohtaamiseen, kun vain itse vähän heittää kysymyksiä. Ajattelen, että juuri niitä vaikeita tilanteita varten, on hyvä jutella asioista jossain ”neutraalissa” kohtaa. Ikään kuin herättää lasta ajattelemaan, ja siten hieman valmentamaan, että he osaisivat löytää rakkauden tien asioiden hoitamiseen.

 

Anna-Mari Kaskinen sanoo kauniisti runossaan näin:

Kaveri tuo mahdoton, aina eri mieltä on.

Hän ei lähde mukaan leikkikaveriksi.

Olisi nyt joskus ihmisiksi.

Yritä en väkisin.

Jospa oikein näkisin.

Ymmärtääkö kukaan hänen mietteitänsä,

onko kukaan hänen ystävänsä?

 

Aivan sopiva tarkastelukulma meille aikuisillekin. Tällaisia mietteitä tähän pyhäpäivään. Mies lähti esikoisen kanssa retkelle, ja ihanasti näyttää aurinkokin pilkistävän pilven takaa. Kovasti on harmaa päivä ollutkin.

Ensi viikolle on tulossa touhua ja tohinaa oikein olan takaa. Maanantaina mennään Kannuksen keskustan valtuustoryhmän naisporukalla tutustumaan Sievin perhepalvelukeskuksen, ja Ylivieskan seniorikahvilan toimintaan. Tiistai iltana hyppään junaan hyvään seuraan, ja matkaamme pienellä tiimillä Helsinkiin kuntamarkkinoille. Itselläni sattui hyvä tuuri, kun pystyn osallistua Vaikuttajakiihdyttämön aloitus seminaarin samalla reissulla. Näistä lisää ensi viikolla. Loppukevennykseksi lasten touhuja tältä päivää. Vanhan talon terassin purkamisessa tulleet jätelaudat pääsivät uusio käyttöön. Ihmettelin kymmenen maissa, että mitähän ne tuolla vesisateessa noin innokkaasti ovat koko aamun touhunneet. Pian se selvisikin kun tulivat pyytämään että ”tulkaa katsomaan miten hieno maja me on rakennettu” Hieno se kyllä oli, totta tosiaan. Porakoneella olivat porailleet näin hienon majan pystyyn 😀

80-luvulta tähän päivään

 

 

Tämä lauantai on touhuttu vanhan tupamme kimpussa, joka on odotellut värin vaihtoa, ja hieman muutakin pikku fiilaamista jo tovin. Kaiken moista suunnitelmaa on sen ympärillä pyöritelty. Vaihdetaanko ikkunat, entäs ulkovuori, molemmat kun on auttamatta hyvin 80-luvun talolle tyypilliset, eivätkä istu ollenkaan uuden talon kylkeen. Monia kompromisseja ollaan näiden rakennusten kanssa jouduttu tekemään, mutta vahva usko on ollut, että kohtuullisen hyvin saadaan yhtenäinen kokonaisuus näistä. Tänään ollaan maalattu vanha talo toiseen kertaan, ja alettu suunnitella ikkunoiden ristikoita. Yllättävän hyvältä kyllä vaikuttaa! En olisi uskonut että näin pienellä jutulla muutos olisi näin iso. Laitan kunnolliset ennen ja jälkeen kuva sitten, kun saadaan homma kokonaan päätökseen. Mutta tällaista tällä erää. Kyllä kannatti kokeilla se halvin tie, sillä kovasti näyttää siltä että tästä tulee ihan hyvä.

 

Kannuksen keskustassa järjestetyt sadonkorjuujuhlat jäivät harmillisesti nyt väliin. Kuvista päätellen ihmisiä oli hyvin liikkeellä, ja se on hyvä se. Maalausilmat vain ovat niin kortilla etenkin näin syksyisin, ja tänä kesänä on tainnut olla pitkin kesää, että aina on oltava maalaamassa kun keli suinkin sallii. Meidän tapauksessa nämä lauantait on ainoita päiviä milloin ehtii sutimaan, niin siitä syystä tämä puuha meni tärkeysjärjestyksessä ykköseksi. Pojat pääsivät kaverisynttäreille, ai että ne on niin mukavia juhlahetkiä lapsille arjen keskellä. Esikoinen sai naapurista hyvän kaverin kylään, ja leikit jatkuivat myöhään iltaan saakka. Kuopus taas viihtyi Sofia hoitotädin seurassa, niin pystyttiin rauhassa touhuamaan.

 

Illalla lähdin juoksulenkille lähimetsään, ja kyllä kannatti! Niin hieno raitis ja kostea lenkki ilma, ai että. Sivusilmällä vilkuilin sienitilannetta, ja jostain syystä näytti aika heikolta.. Täällä päin en ole paljoa sienestänytkään, mutta tuntuisi niitä nyt olevan kaikkialla kun on näin kosteaa.. Ulkosaunan kautta jotain hyvää iltapurtavaa kokkailemaan, ja yöpuulle. Huomenna on kivaa tiedossa Nelikossa Osuuspankin jäsenpäivässä, sinne siis kaikki joukolla!

Piia

Elämäntapamuutos vai elämäntapa palautus?

 

Niin, kummasta tässä nyt puhuisi, elämäntapa muutoksesta vai elämäntapojen palautuksesta? Ehkä tämä sijoittuu jotenkin tuohon välimaastoon, eikä riittävän kuvaavaa määritelmää tälle toiminnalle taida löytyä.

Aiemmassa postauksessa jo kerroinkin hieman antiliikunnallisista viime vuosista. Kaikki lähti liikkeelle siitä, kun onnistuin telomaan itseni Angry Birds parkissa kolme vuotta sitten. Joo tiedän, niin noloa kuin se onkin, niin tällä kertaa se oli äiti itse, joka toimi ennen kuin ajatteli! Ihan puhtaasta arviointi virheestä oli kyse, kun siinä trampalla tuli vähän niin kuin isommat pomput kuin ajattelin. Vaikka hypyn oli tarkoitettu päättyä oikeinkin turvallisesti vaahtomuovi altaaseen, koitui se mun tilanteessa kohtalokkaaksi.

Flexaabeli latuskajalka, eversiosuuntainen nilkkavamma, tarsaalitunnelin oireyhtymä, yli venyttynyt tibialis posterior, liikeketjun häiriö jne. jne. Melkoinen liuta on termejä tullut vastaan tänä aikana, kun rasituksen mukana tulevat vaivat ovat lisääntyneet lisääntymistään, ja niitä on sitten eri asiantuntijat selvitelleet. Lopputulema on kuitenkin varsin huojentava, vika ei tavallaan ollut minussa, vaan rakenteellinen ”vika” jalassa, joka on muuten myös toisessa, edesauttoi sitä, ettei pito pysynyt kuten terveessä jalassa. Ortopedin mielestä kävi tuurikin, sillä tässä vaiheessa virheasento oli vielä niin pieni, ettei se oireillut. Ilman tapaturmaa nilkat olisivat mahdollisesti alkaneet oireilla vasta 15vuoden päästä, ja silloin taas ei kuntouttaminen ja liikkuvuuden ylläpitämisen kautta saatu ennaltaehkäisevä vaikutus olisi enää tepsinyt.

Nyt ollaan onneksi siinä pisteessä, että jonkinlainen kuntoutus suunnitelma on, ja valoa tunnelin päässä. Lyhyt oppimäärä jalan biomekaniikan moninaisuudesta on tullut opiskeltua, ja voin todeta, että tämä on nyt sitä kuuluisaa rakettitiedettä, jossa ortopedinkin ammattitaito on koetuksella. Jalkakirurgin vastaanotto on se viimeinen oljenkorsi joka on vielä käyttämättä. Tässä kohtaa olen päättänyt, että palautan liikunnan kokonaisuudessaan osaksi arkea, ja mikäli vaivat eivät oleellisesti ala helpottua fysioterapian voimalla, käännyn jalkakirurgin puoleen ja alan vakavasti harkita suostumista jalan operointiin.

Onneksi meillä on täällä maan mainiossa pikkukaupungissa aivan loistava fysioterapeutti, Mia Salmi! Hänen kanssaan ei olla päästy alkua pidemmälle, koska monta asiaa jalan suhteen on ollut selvittämättä. Mutta muutaman päivän päästä pääsen pitkästä aikaa hänen arvioon, ja katsotaan jatkoa sitten,

 

 

Miten tämä sitten liittyy terveellisiin elämäntapoihin? Liittyy muuten aika paljonkin. Olen just sitä sorttia, että mitä vähemmän liikun sitä huonompi tasapaino on syömisten suhteen.  Niin nurinkuriselta kuin se kuullostaakin, niin näin se vain menee. Ja kaiken lisäksi ihan huomaamatta! Lopputuloksen voinee jokainen arvata. Useampi vuosi haipakkaa, liikkumattomuutta ja epäsäännöllistä syömistä, takaa sen, että kaikkinainen ihana 38 koon vaaterepertuaari on saanut uskollisesti odotella kaapissa. Vaatekaapin sisällöstä on käytössä justiin se 5%, eli pari kokoa isommat, joiden ostamiseen ei ole mitään erityistä intoa, vaan mahdollisimman vähillä on menty. Ajatus kiinnittyneenä siihen, että kyllä se tästä kun jalka saadaan kuntoon ja pääsee taas lenkkipolulle.

No, aikaa on totta vie kulunut, eikä elämän tapojen entiselleen palauttaminen ole muutamia hataria alkuja lukuun ottamatta, oikeen ottanut tuulta alleen. Olen  toteuttanut sitä  kaikkialla toitotettua armollisuutta itseäni kohtaan, ja luottanut siihen, että vielä tulee se sopiva hetki, ja se on just tämä syksy.

Positiivista tässä on se, ettei ruokavalio ole mitenkään retuperällä, mutta terveellistäkin ruokaa voi syödä yli kulutuksen. Tässä elävä todiste, ellet muuten usko! 😀 Monipuolinen kasvispainotteinen ruoka on sitä, mitä rakastan, eikä kilo kasviksia päivässä tee yhtään tiukkaa. Valitettavan usein on kuitenkin maistunut myös jätski ja pizza. Ne eivät kyllä mun ruokakäsityksessä ole siellä pahis päässä, mutta eivät mitenkään kevyitä tai terveyttä edistäviäkään. Ehkä siinä neutraalilla tasolla. Yhtä kaikki, ne mitkä poltettiin ennen juoksulenkillä, on pysyneet ruokavaliossa, ja varmasti huomaamatta lisääntyneetkin, vaikka lenkit ovat loistaneet tyhjyyttään. Siinä se suurin syy uskoakseni on, tämä taas ei ole rakettitiedettä, ainoastaan maalaisjärkeä vaativaa syyn ja seurausten tiedostamista.

Jonkinlaista ohjausliikettä tässä kuitenkin nyt tarvitaan. Nimittäin vaikka olen energinen, jaksava, ja perusterve, ei tämän hetkinen koko vain tunnu omalta. Minun syyni ei siis ole se että tarvisin puhtia arkeen, vaan ihan puhtaasti fiilis painotteinen.

Aktiivijuoksijaa musta tuskin enää tulee, ja sitä kyllä suren, mutta elättelen toivoa siitä, että juoksu vois olla osa liikuntapalettia, vaikka vain kerran viikossa. Kuntosalilla olen onneksi käynyt epäsäännöllisen säännöllisesti jalasta huolimatta, koska sitä se kestää paremmin, joten lihaskunto on jonkinlaisessa terässä. Että tällaisella pohjalla olen lähdössä parempaa balanssia tavoittelemaan.

Lihaskuntotreenillä on oma tärkeä paikkansa osana terveellisiä elämäntapoja. Ja jos minulta kysytään, sen pitäisi kuulua kaikkien ihmisten arkeen edes jossain määrin. Minun kaltaisenikin aktiivista arkea ja elämää elävä, ei saa arjestaan riittävästi ärsykettä eri lihasryhmille, niin mikä onkaan lihasten herättelyn tarve sellaisella, joka istuu suurimman osan ajasta?

Asuinpaikkani antaa mahtavat puitteet kaikenlaiselle liikkumiselle. Korpelan kylällä on ihan poikkeuksellisen hyvät lenkkeilyreitit joen ansiosta. 15 kilometrin matkalla on neljä eri siltaa, joten niiden ympärille on helppo koostaa eri pituisia lenkkejä, sekä pyörällä että jalan.  Lyhimmillään 7 km, ja pisimmillään 40km. Sekä kaikkea siltä väliltä.

Lisäksi meillä on kyläyhdistyksen toimitiloissa, eli vanhalla koululla perus kattava kuntosali ja liikuntasali. Se on ollut kyllä ihan mainio juttu! Mieheni kanssa olimme aktiivisesti sitä hommaamassa pari vuotta sitten, ja onneksi olimme. Kävijämäärästä päätellen sali innostusta löytyy. Mikäs sen parempaa, kuin 7.00-22.00 välillä jokaisena päivänä viikosta pääsee treenaamaan, eikä takuulla ole ruuhkaa 😀 Itselläni on usein lapsetkin mukana, eikä se ole kenellekään ongelma, koska pääsääntöisesti käyn sellaiseen aikaan päivästä, kun muita harrastelijoita ei ole paikalla.

Olen miettinyt millaisen rungon kehittäisin blogille, ja ihan aluksi ajattelin mennä syyskyyn loppuun teemalla postaus päivässä sekalaisista aiheista. Just nyt on meneillään niin monta mielenkiintoista projektia, että asia ei ainakaan lopu kesken. Ja sitten on ne syvällisemmät aiheet joita olen kerännyt tänne muistin syövereihin blogin perustamista pyöritellessä. Jospa siinä tulisi sellainen hyvä aloitus, ja pääsette siellä ruudun toisella puolen vähän tuntemaan minua.

Jatkoon on tarkoitus kehittää tietyille viikon päiville oma teema, josta postaan siis joka viikko sille merkittynä päivänä. Lisäksi mun somessa tullaan näkemään fb:n puolella keskiviikkokehu päivitys, jossa kehaisen joka viikko jonkun paikkakuntalaisen syystä tai toisesta hymyn huulille saaneen henkilön. Instagramiin taasen tulee lauantailöytö teemalla viikon kippislöytö räpsyjä lauantaisin, ja samalla teemalla jatketaan blogin puolella syvällisemmin kestävää kehitystä pohtien.

Blogin kanssa on pieniä teknisiä haasteita, eikä se ole vielä ihan valmis. Mutta jahka ehdin Kokkolaan piiritoimistolle toiminnanjohtajaamme, Hakalan Jirkaa tapaamaan, niin saadaan varmaan viimeistelyt tehtyä. Kaikki nörttitaitoni olen kyllä saanut laittaa likoon, jotta olen tähän pisteeseen päässyt. Google on uskomaton, sen avulla tällainen kielitaidoton tumpelokin löytää sisäisen it aineksensa! Somepainikkeet siis on nyt ne mitä en osaa tänne laittaa, ja muutama valikkokin hakee paikkaansa. Sitten kun ne tuonne yläkulmaan ilmestyvät, niin niiden kautta pääsette seuraamaan mun touhuja instagramissa ja Facebookissa.

Tämmöstä tällä erää! Tänään lähden kipaseen juoksulenkillä, kävi miten kävi. Ulkona sataa vettä, sää näyttää siis varsin suomalaiselta. Mutta mites se olikaan, asenne..

Mistä kaikki alkoi

Niin, mistä kaikki alkoi? Miten päädyin perustamaan blogin?

Kaikki on lähtenyt alkujaan siitä, kun vanhustyössä olen päässyt hyvin syvälle entisaikojen suomeen ja suomalaisiin. Heidän huoliinsa, työhönsä, onneensa ja iloonsa. Lukemattomien keskustelujen, ja moninaisten elämänkohtaloiden tuntemisen myötä, tämän hetken, ja ennen eletyn ajan vertailu on muuttunut yhä kiehtovammaksi.

Mistä on löytynyt se tyytyväisyys ja ilo, niin kovien koettelemusten keskellä, jotka eittämättä ovat olleet läsnä niin sodankäyneiden, kuin muidenkin ikäihmisten elämässä.  Miten tyytyväisyys ja ilo, voi olla tänään niin kaukana monen suomalaisen arjesta. Tänään, jolloin hyvinvointimme on monella mittarilla parempaa kuin koskaan?

Näitä olen pohdiskellut paljon, ja löytänyt omaan elämääni valtavasti ulottuvuuksia, joita ei olisi ilman lähihistorian tuntemusta. Hämmennyn usein siitä, miten ohutta historian tuntemus ”nykynuorilla” onkaan! Olisiko siinä yksi keino tyytyväisyyteen ja tyytymiseen, oppia tuntemaan ensiksi oman suvun lähihistoria, ja sitten vaikkapa koko tämän kansakunnan ennen eletty elämän vaiheet?

Tästä aiheesta on ollut halu pitää ääntä, mutta silti se ei yksinään ole riittänyt alkusysäykseen ajatusten laajemmin jakamisesta, esim.blogin kautta.

Elämässäni on tapahtunut monta merkittävää käännettä lähivuosina, ja kaikkia näitä kokemuksia on yhdistänyt sama asia, halu jakaa evääksi muille, ja ikään kuin ajatella ”ääneen”, kertoa oivalluksistaan.

Ehkä tässä kohtaa on hyvä käydä näitä seikkoja läpi vain nopeasti, pika kelauksella. Avaan jokaista sitten paremmin matkan varrella.

2012 Elimme tavallista nuoren perheen arkea. Joskin jo silloin meitä yhdistävä yritteliäs elämänasenne ohjasi monella saralla, niin työelämässä kuin muutoinkin. Minä olin äitivuosinani löytänyt uskomattoman liikunnan ilon, urheilu oli iso osa elämää, ja kaikin puolin asiat olivat tasapainossa. Me jopa puhuimme siitä, miten hyvin kaikki onkin, ja kyllä, olimme tyytyväisiä ja kiitollisia. Olimme asustelleet muutaman vuoden omassa talossa, remontoineet ja suunnitelleet kaikkea sitä, mitä nyt nuoret pesänrakentajat yleensäkin.

Sitten tapahtui jotain odottamatonta. Olin lopettelemassa yövuoroa lähihoitajan työssäni, kun mies soittaa 5.45 kesken aamukierron. ”Pystytkö lähteä kotiin, täällä talo palaa, lapset on naapurissa, ja palokunta on matkalla” ei muuta. Voi papparaukkoja jotka sitä puhelua olivat todistamassa! Tietysti jouduin selittelemään itkulleni syytä, ja olivathan he ihan kauhuissaan. Onneksi yksi työkaverini pystyi tulemaan heti, ja pääsin nopeasti lähtemään. Tästä alkoi todella kasvattava ja kaikin puolin haastava vaihe elämässä. Palovahingot, ja säiliöautollinen sammutusvettä tuhosivat irtaimistomme kokonaisuudessaan, ja talon rakenteenkin hyvin pitkälle. Niinpä kaikki alkoi alusta ja siitä kaikesta tulen myös kertomaan täällä.

Vuosiin tuosta päivästä tähän on mahtunut paljon. Vanhan talon ”uudelleen rakennus” autotallin virkaa toimittamaan (kyllä, luit oikein 😀 Siitäkin lisää myöhemmin) uuden kodin rakennus, koliikkivauva ja yötyö. Toinen vauva ja yrityksen perustaminen, työkuvioiden vaihtuminen ja kuntapolitiikka. Tapaturmainen jalkavamma ja urheiluun tullut vuosien mittainen tauko. Pitkäveteistä kuntouttamista, terveellisten elämäntapojen ylläpitämisen haastetta kaikesta häslingistä johtuen. Kiireessä ne nakit ja paahtikset vaan ois niin paljo helpomman tuntuinen vaihtoehto. No, kyllä te kaikki tiiätte!

Kaiken”ylimääräisen” ohella, on olleet ne kaikki tavalliset asiat mitkä kaikilla perheillä on. Mutta silti, päällimmäiset tunteet on olleet kiitollisuus ja tyytyväisyys. Ja sen uskon johtuneen paisti luonteenlaadusta, myös niistä lukuisista vanhusystävistä ja heiltä opitusta asenteesta.

Tässä hieman pintaraapaisua tulevasta 🙂